— En, sanoin että olin nähnyt sen moneen kertaan.
— Viisaasti tehty sinulta, olisit kuitenkin työntynyt varjoon maisteri Halliparran rinnalla.
— Eihän siinä muuta mitä, mutta se puhujataito. Oi kaikkivallan päivät, kun olisin kaunopuhuja.
Ystäväni ei hetkiseen aikaan virkannut sanaakaan. Minä voihkailin, raivoilin. Pelkkä otaksuminenkin, että maisteri Halliparta saisi Kyllikin vaimokseen ja saisi kuitatuksi velkansa noilla viidelläkymmenellätuhannella, teki minut puolihullnksi. Minulla ei ollut lainkaan halua opinnoihin, maanviljelys sitävastoin veti minua puoleensa vahvasti. En osannut ajatella mitään mainiompaa kuin laveatiluksinen talo, suuri karja, hevosia, hanhia, renkiä ja piikoja, joilla on loppumattomat varastot rekilauluja ja sanasutkauksia. Kyllikin jos saisin myötäjäisineen, niin veljeni ja siskoni maksaisin eroon ja rupeisin asustelemaan isäni tiluksilla, väännättäisin uusia maita viljelykselle, laulaisin Matin kanssa…
— Minä tiedän neuvoa sinulle keinon, virkkoi vihdoin ystäväni. Sinun pitää ruveta opettelemaan kaunopuhujaksi, muu ei auta, sillä asianhaarat ovat sellaisessa suhteessa keskenään.
— Miten, luojan nimessä? kysyin minä. Miten se käy päinsä?
— Siten että menet jäseneksi raittiusseurojen puhujaklubiin.
— Taivahinen, siinä on pelastus ja voitto. Näytänpä sille pitkäsääriselle velkasaksalle, että minä olen ylioppilas Pekka Huttunen, minä.
Syöksähdin ylös sängystä, syleilin "viimeistä ateenalaista" ja ryntäsin sitten ovesta ulos vielä kovempaa vauhtia kuin olin sisään tullut.
Siitä hetkestä saakka oli elämäni pelkkää ponnistusta puhujataidon alalla. Minä pidin puheita aina, sekä mahdolliset että mahdottomat aiheet joutuivat kokeilujeni esineeksi. Jos silmäni keksivät paperossi-pätkän kadulla, jos tapasin vanhan, hampaattoman akan, oitis pinnistin ajatukseni keksimään niistä puheen-aineita. Ystäväni, "viimeinen ateenalainen", valitti, ettei hän saanut yöllä nukkuakaan, kun minä pidin puheita unissanikin.