Kyllikin tapasin usein, mutta pitempiin mielittelemisiin en vielä usein, ystäväni ohjeen mukaan, ruvennut. Tahdoin ensin kasvaa ja varttua ja edistyä puhelu-opinnoissani. Kilpailijaani vältin myöskin. Meidän välimme muodostui aikaa pitäin hyvinkin kireäksi. Hän aavisti minun pyyteeni, minä hänen, me emme huolineet salata toisiltamme asian todellista valoa. Kyllikki taisi hänkin arvata asemansa, mutta hän häilyi kummankin puoleen. Syvillä tiedoillaan ja puhujataidollaan veti maisteri Halliparta häntä puoleensa; minulla oli valttina sievät viikset, nuorekkaat kasvot, joihin ei vielä klassillinen home ollut ehtinyt levitä, ja suhdallinen ikä.
Vihdoin, kun Kyllikki jo harjoitti valokuvausopinnoita, kysäsin ystävältäni eikö olisi jo aika ruveta ryntäämään?
— Koetetaan ensin, vastasi "viimeinen ateenalainen". Tuossa on pöydällä oma likainen kauluksesi, pidäppä puhe sille. So, aiota heti.
Hetkeäkään arvelematta pinnistin ajatukseni työhön ja alotin: Sinä uskollinen somuuden avustajani! Viime viikolla ostin sinut Petreliuksen paitapuodista, ja puhdas, lumivalkoinen olit silloin. Oi jospa sinulla olisi kieli ja suu puhua niistä ihanoista ja sädehtivistä silmäyksistä, joita Kyllikki sinuun loi, kun rinnattain istuimme Arkaadian parterilla… kun sähkövalo näytännön aikana heikkeni ja me kallistuimme lähemmäksi toisiamme… ja Kyllikin, ihanan armaan Kyllikin kuuma henkäys hiveli sinun valkoista, kiiltävää pintaasi ja lemmen enkelit…
— Jo riittää, keskeytti "viimeinen ateenalainen" tyytyväisesti, voit aloittaa, poikaseni, mutta varovasti, hyvin varovasti, huomaa se. Ettet vain putoa ratsusi selästä; sitte et ole enää autettavissa.
Ja minä alotin. Kun ensikerran yhätin Kyllikin maisteri Halliparran seurassa, sanoin rohkeasti:
— Tämä kaupunkilais-elämä on kerrassaan sietämätöntä, nämä ijankaikkiset iltamat, teaatterit ja muut huvitukset kuivaavat ihmisen kuiviin… eikä löydy niin tuhmaa olentoa kuin pääkaupunkilainen — maisteri Halliparta oli nimittäin pääkaupunkilais-rotua. —
— Herra Huttunen arvostelee ehkä muitakin oman itsensä mukaan, huomautti maisteri Halliparta pistelevästi.
— En välitä teidän vitseistänne, herra Halliparta, asia on tosi noin ylimalkaan. Mennäänpä esim. teaatteriin. Maksetaan sisäänpääsö-maksu ja pidetään hauskaa näyttelijäin kustannuksella. Näyttelijät ovat tehneet kovaa työtä, hankkiakseen meille iloa pariksi tunniksi. Samoin on laita laulajaisissa, soittajaisissa, me aina maksamme käteisillä kaikki nautinnot, itse emme osaa huvitella lainkaan. Mutta kun tallaan maalle, heitetään hiiteen kaikki vaatimukset muiden suhteen, jokaisen pitää hankkia itse iloa itselleen, ja sitä tehdessä ei joudu tyhmäksi. Herra Halliparta, oletteko asuneet maalla?
— Olenpa niinkin… te olette, herra Huttunen, itserakas ja…