— Millä huvittelitte, pyydän luvan kysyä.
— Hyvällä lektyyrillä tietysti ja lintujen laululla ja…
— Entä soutomatkat, nuorison kisakentät? Te olette, herra Halliparta, oppinut, viisas mies, mutta maalaisen rinnalla te olette tuhma. Osaatteko syödä viiliä pytystä ja osaatteko puhella akkojen kanssa? Suulas akka ja viilipytty…
— Ovat ehkä teidän ihanteitanne, myönnetään kernaasti, mutta kehittyneimmillä on erilainen maku, ja mitä tuohon teidän väitteeseenne tulee, että me kaupunkilaiset… Maisteri Halliparta alkoi saippuoimaan minua kaikella puhujataidollaan ja klassillisella viisaudellaan, mutta lauseiden välilomilla annoin hänelle takaisin pari kolme sattuvaa sanaa ja virautin sitten itseni aina toisaalta puhtaaksi. Ja voitto jäi kun jäikin ratkaisematta. Kukistaakseen minut, vetosi maisteri Halliparta Kyllikkiin. Virkkoi mairittelevasti:
— Te, neiti, kun olette kuullut väittelymme, saatte nyt päättää itse ponnen, kummatko ovat tuhmempia, kaupunkilaiset vaiko maalaiset. Lausukaa sananne, se on ratkaiseva.
Kyllikki katsoi maisteri Hallipartaan ja katsoi minuun. Ja virkkoi sitten:
— En minä voi päättää… en ainakaan vielä. Kun te, maisteri, puhutte, tuntuu siltä, että te olette ehdottomasti oikeassa, ja kun taasen herra Huttunen tuo havaintojaan esille, niin itse taivaskin myöntäisi ne todeksi. En minä voi päättää… en ainakaan vielä.
Luulinpa huomanneeni, että Kyllikki enemmän kallistui minuun päin, vaikkei hän pelkästä kunnioituksesta maisteri Hallipartaa kohtaan kehdannut suoraan sanoa ajatuksiaan. Yksi seikka oli varma, nimittäin se, että minä ensi kertaa olin kunniallisesti, melkeinpä voitokkaasti iskenyt säilää kilpailijani kanssa. Seuraavalla kerralla tavatessani Kyllikin, virkkoi hän viehättävän armaasti:
— Te olette, herra Huttunen, viime aikoina muuttunut paljo, vallan paljo.
— Kaikki on teidän ansiotanne, neiti, vastasin minä. Teidänlaisenne nainen vaikuttaa nuoreen mieheen niinkuin yökaste oraasen. Sitä oikein tuntee elpyvänsä elämään, sydän rikastuu, sinne herää uusia tunteita, uusia ihania kohinoita…