Sanomattoman lempeä oli se katse, jonka sain Kyllikiltä palkinnoksi.
Toisella kertaa syntyi tulisempi, ankarampi miekan mittely. Paisuneena ensimmäisestä onnestani, jolloin melkein jo jäin voittajaksi, viskasin kilpailijani silmille sellaisen väitelmä-sivalluksen, että jokainen maalaistyttö, jonka isällä vaan on myödä tukkimetsää kymmenenkin tuhannen markan edestä, saa täällä pääkaupungissa hyvä-oppisen maisterimiehen sulhasekseen, jos vaan huolii ottaa. Kyllikki purskahti hopean pehmeällä äänellään nauramaan. — Oi kuinka hyvältä tuo nauru soi minun korvissani — ja maisteri Halliparta oli tukehtua suuttumuksesta ja loukkauksesta. Hän yritti ivaa, kaunopuhetta ja kaikkia muitakin taitojaan, mutta mikään ei auttanut. Kyllikin poskikuopissa napersivat nauruhiiret myötänään. Hän ei koskaan saanut sanotuksi enempää kuin herra maisteri, tai herra Huttunen, sitten hän taas puri huultaan ja nauraa hihitti. Maisteri Halliparta oli joutunut naurunalaiseksi, asema, johon häntä ensi taistelu-hetkestä saakka olin tarkoittanut saada ajetuksi.
— Sanokaa, armahin neiti, virkkoi hän vihdoin hätäilevästi, kuten uppoomaisillaan oleva henkilö ainakin, eikö tuo herra Huttunen väitä ihan mielettömiä? Maisterit ja maalaistytöt, mikä sääntö se on? Ennemmin keltanokat ja kansakoulun-opettajat. Eikö niin?
— Herra Huttunen on esimerkeillä todistanut väitteensä, vastasi Kyllikki. Viisi kappaletta kahden vuoden kuluessa… numeroita ei voi lahjoa, tunnustakaa vain voitto voittajalle, maisteri.
Kilpailijani ei vastannut sanaakaan enää. Hän koetti kääntää puhelua uusille aloille, mutta Kyllikin huomio ei tällä erällä kiintynyt minnekään. Hän pysyi naurutuulella erojaishetkeen saakka.
Siitä lähtien olin rohkeaa rohkeampi. Loppu meni loistavasti, kuten voi arvatakin. Eräänä iltana ryntäsin huoneeseni mielettömänä pelkästä onnesta — kihlasormus oli sormessani.
Syleilin "viimeistä ateenalaista" ja virkoin reuhtovan iloisesti:
— Voitto on minun, kuuletko, syntysanojen säiliö… voitto on minun.
— Tarkoitatko Kyllikkiä ja viittäkymmentätuhatta?
— Juuri niitä, molemmat ovat minun enkä kummastakaan luopuisi, vaikka koko maailma julistaisi minua vastaan sodan. Pekka Huttunen näytti sille pitkäkoivelle, mitä hän on miehiään. Hih-hei, hih-hei! Kihlauksemme julaistaan huomenaamulla kaikissa pääkaupungin lehdissä… pyyhi partaasi, oppinut maisteri.