— Miten kävi itse pääkohtaus, kerro.
— En muista kuin osia… olimme vanhalla hautausmaalla… istuimme puusohvalla… ei, ei, Kyllikki vain istui, minä olin polvillani hänen edessään.
— Sanat, sanat, niitä haluan kuulla.
— No, sanoin minä silläkin lailla: ihanin, armahin Kyllikki, ei maailmassa löydy yhtään miestä, joka teitä niin sokeasti jumaloi ja rakastaa, kuin se, joka nyt on polvillaan edessänne. Kyllikki, armas Kyllikki, vasta teidät nähtyänne rupesin elämään. Ensimmäinen silmäyksenne oli kuin taikasauvan kosketus sieluuni, uudet, oudot ajatukset ja tunteet syttyivät…
— Tuo kohta oli kaunopuheliaasti esitetty. Entä hän, mitä vastasi?
— Veti minut ylös ja sanoi: sinä olet suloisin ylioppilas maailmassa… ja aika veitikka sinä myöskin olet. Enempää hän ei saanut puhutuksi, sillä minä suutelin häntä.
— Nyt tulit kokemaan, mikä arvo klassillisilla opinnoilla on, klassillisesti sivistynyt mies on aina kaunopuhuja. Ilman sitä oppia olisi sinun käynyt…
— Sinä tulet häihini ja pidät puheen nuorelle parille, Kyllikille ja minulle… hih-hei, hih-hei!
Viskausin sänkyyn, riuhtoilin iloissani.
— Kyllä tulen, poikani.