— Ylihuomenna lähdemme Kyllikin kanssa Hämeen rakkaille vesille, ja silloin hyvästi oppineet klassikot, maisterit, tohtorit, romukalut, hyvästi kaikki.
Sytytin paperossin, puhaltelin savuja kattoon ja annoin ajatukseni lentää yläisiin taivoihin. Siellä oli niin kaunista, ihanaa, somaa.
Mutta kaunein, ihanin, somin oli kuitenkin Kyllikki, minun morsiameni. Hänen rinnallaan himmenivät yläiset taivotkin koko lailla.
Ei ollut missään hänen vertaistaan.
Maailmankiertäjä.
Istuimme pesän edessä, kumpikin nauttien haavemaisesta mielialastamme, joka siinä liekkien räiskyessä vähä vähältä valtasi meidät kokonaan. Tuttavani polvilla oli sanomalehti, josta vastikään olimme lukeneet erään langenneen suuruuden elämänvaiheita. Tragedia, joksi se lopulta muodostui, värähytteli melankoolista mieltämme, vaihetimme joitakuita ihmettelyn sanoja toisillemme, sitte painauduimme kumpikin omiin mietteisiimme. Emme virkanneet mitään, piippummekin sammuivat noin huomaamattamme.
Tuttavani kasvoilla kuvastui tuollainen katkeranpuolinen ilme, jota olin jonkun erän ennenkin luullut havainneeni hänessä. Ilmeesen sekausi surumielisyyttä, joka vaikutti aina minuun väkevästi ja veti minut yhä lähemmäksi häntä, vaikkei tuttavuutemme vielä ollut puolenkaan vuoden vanha. Hän oli nimittäin noita maailmankiertelijöitä, jotka ovat kokeneet kaikkea, yrittäneet kaikkea ja epäonnistuneet kaikessa. Tuskin löytyi sitä alaa, jossa hän ei olisi yritellyt, jossa hänellä ei olisi ollut omaperäisiä havaintoja, huomioita. Varsinainen piirre hänen luonteessaan oli uhkamielinen huolettomuus. Ei mitään väliä, kunhan vaan eli ja oli mukana, ei mitään hataria suunnitelmiä, pyrkimyksiä. Hän saattoi nauraa makeasti koko maailmalle, hän saattoi halveksia yksityisen pyhimpiäkin pyyteitä. Toinen piirre hänen luonteessaan oli ilomielisyys. Hän saattoi näyttää iloiselta miten tukalassa tilassa tahansa. Hänellä oli päällysmiehen virka muutamassa pienessä tehtaassa, tehtaanisäntä oli halpamielisin ihminen, mitä maailmassa milloinkaan on elänyt. Ken vaan jollakin tavoin oli riippuvainen hänestä, se kyllä tuli kokemaan, että on viikossa seitsemän päivää. Mutta tuttavani, vaikka hän tehtaan päällysmiehenä aina ensi kädessä joutui isäntänsä kynsiin, ei milloinkaan päästänyt vakavaa moitteen sanaa suustaan oloihinsa, päiviinsä. Mitkään loukkaukset eivät näyttäneet koskevan häneen, ja milloin hän koskettelikin niihin, olivat hänen sanansa mehevintä leikkiä ja pilaa, niin että kuulijan täytyi ruveta nauramaan hänen kanssaan. Mutta jolloinkin hiipi katkera ilme hänen kasvoilleen ikäänkuin ohimennen, ja silloin tuon ilomielisyyden ja uhkamielisen huolettomuuden takaa pilkisti joku toinen, kätkössä oleva olento esille. Hänen miellyttävät kasvonsa näyttivät silloin kokonaan toisellaisilta…
— Elämä pitelee toisia ihmisiä kovemmin, toisia se hellittelee myötänään, virkkoi tuttavani melkein kuiskaamalla… sitä punoutuu joku lanka tai sattuu yksi ainoa tapaus, ja kaikki on suin päin onnettomuutta kohden. Tuon langenneen suuruuden elämäkerrassa on jotakin, joka muistuttaa omastani. Tahdotko että kerron miten minusta on tullut tällainen maailmankiertäjä, tällainen viides pyörä yhteiskunnan ajopeleissä.
— Kerro, olen hyvin utelias kuulemaan.
Me sytytimme sammuneet piippumme, ja hän alkoi tarinoida: