— Isäni oli alkeiskoulun opettaja, meitä oli vain kaksi lasta, pikku Aura sisko ja minä. Mikä nautinto minulle vielä tänäkin hetkenä, muistella lapsuuden kotiani. Siinä oli pieni puutarha, jossa oli joku kirsikka-, päärynä- ja omenapuu, siinä katu, jossa oli kaupungin paras kelkkamäki, siinä kauppatori, joka varsinkin markkina-aikana näytti silmissäni suurekkaalta, ja torin takalaidassa valkoinen lyseo, jonne poikajoukkoja aamuisin tulvaili joka taholta. Isäni kuoli äkilliseen tautiin, johonkin aivohalvaukseen tai sentapaiseen. Lienen silloin ollut viiden vuoden vanha. Muistan surusaaton, äitini kyyneleiset silmät, kellojen soiton, havutetut kadut, muistan kylmää pakkaispäivän, jolloin äitini rinnalla ajoin hautuumaalta kotiin…
Noihin muistoihin häipyy koko tapaus. Me asuimme yhä edelleenkin omassa kodissamme enkä minä muista mitään muuta eroa entisen suhteen, paitse että äitini usein iltasilla itki, hyväillessään pientä siskoani ja minua. Seuraava tapaus, jonka muistan paljon tarkemmin, oli häät. Paljo iloisia vieraita, soittoa, maljojen kilistystä, puheita ja onnitteluja. Pieni siskoni oli iloissaan, mutta minä olin nyreä ja vihamielinen, sillä minä käsitin että äitini meni uusiin naimisiin. Se oli minusta ihan häpeällistä. Vihasin tuota miestä, joka niin iloisesti hymyili äidilleni, joka niin rohkeasti tarttui häntä vyötäisiin ja suutelikin häntä vieraiden nähden. Suutuksissani menin kyökkiin, itkin siellä, puin nyrkkiä ja äköittelin etten ollut kylläksi suuri ja väkevä pelastamaan äitiäni vihatun miehen käsistä. Häitten jälestä muutimme me komeaan rakennukseen valtakadun varrella. Meillä oli palvelijoita, konttoristeja, kauppa-apulaisia, meillä kävi paljo vieraita, me olimme kaupungin rikkaimpia, mahtavimpia. Meille hymyilivät kaikki ihmiset, meille osotettiin huomiota ja palvelusta missä ikinä liikuimmekin. Tietysti minä koteuduin uusiin oloihin piankin. Alituinen kiire ja hyörinä, palvelusväen kirjavuus, tavarain paljous, väenliike, kaikki oli omiaan kiinnittämään huomiotani. Kuitenkin minä toisin hetkin kaihosin entistä pientä kotiamme puutarhoineen, kelkkamäkineen. Muistan miten syysiltoina joskus hiivin ikäänkuin varkain tutun puutarhan lähettyville, silmäilin pensaita, puiden juurella olevia istuimia, kyökin rappusia, tikapuita. Pieni Aura siskoni ei muistanut kaivata mitään eikä tehdä eroa uuden isän suhteen.
Siten kului moniaita vuosia. Minä olin jo lyseon kolmannella luokalla, kun eräänä iltapäivänä palasin koulusta suuttuneena. Joku pieni kinasteleminen toverien kanssa, ja minä erotin itseni joukosta ja astelin omia kiertoteitäni kotiin. En katsonut eteeni ennenkuin seisoin puodin rappusilla. Ovet olivat kiinni, ikkunat samoin. Säpsähdin kuin haavoitettu otus. Kodin ilmassa oli ollut niinä aikoina jotakin synkkää, painostavaa. Kerran olin nähnyt äitini painavan kädellä otsaansa, samalla huoaten sydämmen pohjasta, isäni luona oli käynyt vakavan näköisiä herroja, joiden kanssa keskusteltiin matalalla äänellä, joskus suljettujen ovienkin takana. Ja kirjanpitäjän ja isäni välillä oli kerran ollut tulinen sanailu. Ensimainittu löi silloin nyrkkiä pulpettiin, tiuskaten samalla ettei totuus pala tulessakaan, vaikka muutamat tilikirjat olivat palaneet. Ja isälläni oli ollut niinä aikoina kovin kiirettä, hän ei useinkaan näyttäytynyt ruokapöydässä. Puotilaiset kuiskailivat keskenään sillä salaperäisyydellä, jonka lähestyvä vararikko aina mukanaan tuo. Ällistellessäni suljettujen puodin ovien takana, välähti tuo kaikki äkkiä muistiini. Juoksin kyökin kautta sisään, näin isän huoneessa vieraita, vakavia herroja tutkimassa tilikirjoja, äitini istui kamarissaan silmät kyyneleisinä, muoto murheen murtamana. — Ami, Ami, virkkoi hän, koettaen hymyillä iloisesti, nyt meille tulee surun ajat, mutta älä yhtään pelkää, se menee pian ohi. Ja jos tulemmekin köyhiksi, ethän pelkää köyhyyttä, Ami? Oikea nimeni oli Villiam, mutta se oli lyhennetty Amiksi. — En pelkää, vastasin minä. — Se on oikein, jatkoi äitini, pian tulee kaikki jälleen hyväksi, perin hyväksi. Tämä vaikea aika vaan menee ohi, sitte isä alkaa uudestaan. Sinä saat jatkaa koulunkäyntiäsi… Aura siskoni tuli hänkin samassa pikkukoulusta kotiin, äitini rupesi hyväilemään häntä, koettaen mitä huolellisemmin salata murhettaan, kyyneleitään. Hän oli vähäkasvuinen hento nainen, mun äitini, eikä ensinkään tuollainen hienomainen, joksi hän valokuvassaan näyttää. Kaunis hän myöskin lie ollut, ainakin minun sieluuni on jäänyt sellainen kuva hänestä. Kasvot vaaleahkot, sielukkaat, katse lempeä ja hiukkasen surunomainen, hellä ja tunteellinen ääni, jonka soinnun muistan korvissani nytkin — sellainen hän oli…
Seuraava päivä koulussa oli minulle vaikeanpuoleinen. Olin hajamielinen, epäluulokas, kodin tapahtumat pyörivät myötänään ajatuksissani. Aiheettomasti keksin loukkauksia toverein katseissa, äänessä. Otaksuin heidän kuiskailunsa tarkoittavan yksinomaan isäni vararikkoa. Elettiin siitä sitte joku viikko, joku kuukausi, jolla ajalla meillä oli painostavan hiljaista. Ilman sitä että minä ikävöin entistä väenliikettä, pyörinää, häärinää, oli kodin ilmassa jotakin synkkää ja tuhoa ennustavaa, joka teki minuun kamalan vaikutuksen. Isäni oli kovin levoton, rauhaton, äitini vaaleni ja kuihtui ihan silmäin nähden — joku uusi onnettomuus näytti putoavan päällemme, miltä taholta, en voinut käsittää. Eräänä aamupäivänä, jolloin minun luokkalaisillani oli lupaa jostakin syystä kaksi ensimmäistä tuntia, lähti isä kaupunkiin kovin levottoman ja rauhattoman näköisenä. Äiti saattoi häntä etehiseen, puhkesi siinä hillitsemättömään itkuun ja lausui joitakuita epätoivon sanoja, joiden sisältöä en ymmärtänyt, mutta jotka tekivät minuun hirmuisen vaikutuksen. Menin kuitenkin kouluun siksi yhdeksi tunniksi. Kotiin palattuani ei isä vielä ollut tullut takaisin. Äitini oli kuin tulisilla hiilillä. Näin miten hänessä taisteli epäilys ja luottamus, toivo ja toivottomuus. Juuri päivällisille ruvetessamme tuli muuan raastuvanpalvelija, jonka hyvin tnnsin, ja toi äidilleni pienen kirjelipun. Vapisevin käsin repäsi äitini auki sen, silmäsi siihen hätäpikaa, päästi samalla epätoivon huudahduksen ja meni tainnoksiin.
Minulta jäi menemättä kouluun sinä iltapäivänä. Mutta lääkäri, joka kiireimmiten haettiin paikalle, ei päästänyt minua äitini luo, vaikka melkein väkisin koetin rynnätä sisään. Aavistin jo pahinta, mutta otin kuitenkin uskoakseni vanhan emännöitsijämme vakuutusta, ettei mitään erinomaista ole tapahtunut ja että kaikki selviää pian. Vihamiehet muka ahdistivat isääni, koettaen kaivaa kuoppaa hänelle, mutta pian tulee kaikki valkeuteen. Seuraavana aamuna menin kouluun, mutta näin heti toverien silmissä jotakin erinomaista, joka tarkoitti minua. Entinen itsekkäisyyteni ja ylpeyteni heräsi pian eloon; sitä paitsi mielentilani oli kiihkeä ja luulokas. Käyttäydyin sillä lailla että piankin sain toverini purkamaan tietonsa ulos. Ensimmäisellä välitunnilla jo muuan teurastajan poika, jota ehkä olin käytökselläni ja ylpeydelläni enin loukannut, virkkoi että isäni oli varas ja väärentäjä ja että hän edellisenä päivänä oli passitettu lääninvankilaan…
Olin vähin tottunut pitämään itseäni muita arvokkaampana… kuulemani sanat koskivat kunniantuntooni kuin tulikuuma rauta. Syöksin suoraa päätä lyseon rappuja alas ja tulin kotiin. Äitini lempeä, surullinen katse jäähdytti jonkun verran kiihtymystäni, mutta kuitenkaan en voinut olla ilmaisematta kuulemiani. Äitini silitti poskeani, myöntäen kaikki todeksi ja lisäten samalla, että kaikki ihmiset saavat töittensä mukaisen palkan. Elä sentään sure, Ami, sanoi hän, kyllä Jumala pitää meistä huolen. Muistan että silloin tyrskähdin rajuun itkuun.
Äitini ei elänyt kauan häpeätapahtuman jälkeen. Hän tosin tointui sen verran, että muutimme komeasta rakennuksesta kaupungin kallio-osaan ja että ehdimme saada pienen taloutemme järjestykseen, mutta sitte hän jälleen murtui sairasvuoteelle. Varhaisena aamuhetkenä hän veti viimeisen henkäyksensä. Ketään muuta ei ollut saapuvilla kuin vanha emännöitsijämme, Aura siskoni ja minä.
Tuttavani vaikeni tuokioksi. Mielenliikutuksen mentyä ohi, kohensi hän valkeata ja laittoi piippunsa kuntoon. Surullinen ilme hänen kasvoillaan muuttui katkeraksi, ilmeessä kuvastui halveksimista, inhoa…
— Mies, josta onnettomuutemme sai alkunsa, oli noita oman voiman miehiä, jotka tyhjästä alkavat ja kohoavat äkkiä suurien rahasummien liikuttajiksi. Vailla kaikkea sydämmen jaloutta, korkeampaa näkökantaa, vailla kaikkea hengen aatelisuutta, omasi hän kuitenkin jonkin verran asioimiskykyä ja sen avulla kohosi hän mitättömyydestään kaupungin suurempien kykyjen rinnalle. Supistuneemmissa oloissa olisi hän ehkä hyvinkin pysynyt jaloillaan, mutta hän pyrki laajuuteen. Oman kykyrajansa ulkopuolelle joutuneena, kun ei hän enää kyennyt pidellä ohjaksia, harjotti hän liikettään kuin uhkapeliä; sattumat saivat määrätä seuraukset. Kun petosvyhti rupesi selvenemään, kävi ilmi että hän jo naidessaan äitini, oli selvillä liikkeensä epävarmuudesta ja että hän siitä pitäin alkoi peitellä asioitaan väärillä keinoilla. Petoksen tielle kerran jouduttuaan, rupesi hän menettelemään yhä rohkeammin, kunnes ehti huippukohtaan s.o. noiden tilikirjain hävittämiseen, joista kirjanpitäjän kuulin kerran mainitsevan. Lopuksi tuli ansaittu rangaistus, joku vuosi kuritushuonetta. Se maksoi äitini hengen; hän, hento olento, murtui.
Ja minä ja Aura siskoni jäimme turvattomiksi maailmaan. Äiti oli ollut kasvattitytär jollakin leskirouvalla. Ketään sukulaisia ei löytynyt, joiden luona olisimme saaneet hoitoa, tarvitsematta tuntea nöyryytyksiä ja mielikarvautta. Äitini kuoleman jälestä alkoi minulle maailmankiertäjän elämä. Kaikkea olen kokenut, kaikkea kärsinyt. Pari vuotta yritin kauppa-alalla, mutta se ei sopinut lainkaan luonteelleni. Rehellinen valhetteleminen, jota aina tarvittiin, makea, miellyttävä muoto vastenmielisemmällekin ostajalle, lisäksi vielä menneisyyden häpeälliset muistot vaikuttivat, että lähdin maailmaa kiertämään heti kuin Aura siskoni asema oli edes jotakuinkin turvattu. Sittemmin olen kuljeskellut myötänään. Lapsellisten kuvitelmain haihduttua maailman kylmiin tuuliin, huomasin etten taida mitään enkä kykene mihinkään; minussa on kaikki keskeneräistä. Toisinaan sitten mielenkirvellys ajaa minut liikkeelle, minun täytyy ikäänkuin pakosta koettaa taaskin jotain umpi uutta ja outoa alaa. Olen ollut rautatiellä, merimiehenä, kirjurina, renkinä, opettajana, muurarina, niin, en tosiaankaan tiedä alaa, jota en olisi kokenut. Niin kauan kun toimella on uutuuden viehätystä, olen tyytyväinen päiviini, mutta sitte minä kylmenen vähä vähältä, käyn yhä välinpitämättömämmäksi, kunnes yhtäkkiä riuhtasen itseni irti koko toimesta ja lähden matkoihini. Tähän saakka on ainakin niin käynyt, luulenpa että käy vastaisuudessakin. Jos äitini olisi jäänyt henkiin, luulen, että olisin kunniakkaasti taistellut itseni vakituiseen asemaan, mutta äitini kuolema ikäänkuin murskasi sisällisen olentoni, kaiken tahdon pontevuuden. Minussa asuu sellainen välinpitämättömyys, sellainen ivallinen katkeruus maailmaa kohtaan, että on aivan samantekevä mitä toimin, missä oleskelen.