— Entä Aura siskosi? kysyin minä.
— Hän on naimisissa. Kävi opettajaseminaarissa, oli opettajana pari vuotta ja joutui sitte naimisiin muutaman hyvälahjaisen soittotaiteilijan kanssa. Miten sievä koti heillä on! Siinä pieni puutarha aivan kuin lapsuuteni kodissakin, ja järven ranta ja huvihuone. Noin vuoden kahden päästä käyn aina heidän luonaan, nautin sellaista taivahista onnea ja tyytymystä, että olisin valmis sanomaan hyvästit koko maailmalle.
— Etkö itse milloinkaan ole rakastunut ja naimista tuumaillut? — Kysymys tuli kuin itsestään huulilleni. Olin varma, ettei noin miellyttävän näköinen mies ollut voinut ikääntyä neljänkymmenen vanhaksi, joutumatta rakkausseikkailuihin.
— Olen monestikin, mutta ne eivät ansaitse kertoilemista… paitsi ehkä yksi ainoa…
— Kerro se, pyysin minä, vielä on iltaa jälellä.
Hän lisäsi puita pesään, laittoi piippunsa kuntoon ja kertoi:
— Siitä on jo monta, monta vuotta. Kokeilin silloin kaunokirjallisuuden alalla.
— Oh, vai olet sitäkin yrittänyt.
— Olen maarkin. Aivan satunnainen tapaus minut sille alalle johti. Jouduin kerran näkemään suuren tulipalon, ja tiesi mikä lie pistänyt päähäni, mutta minä lähetin tulipalosta pitkän kuvauksen erääsen sanomalehteen. Lähetykseni painettiin kokonaisuudessaan, minulle tuli halu jatkaa. Tein runokappaleita ja suorasanaisia, sain niitä julaistuksi vähin tuonne ja tänne, kunnes kirjailijatauti otti minut uhrikseen kokonaan. Vaeltelin ympäri maita, keräten aineksia kyhäyksilleni, tutustuakseni kansan oloihin rikastuttaakseni kielivarastoani. Luonnollisesti perustelin tulevaisuudelleni aimo kauniita rakennuksia… antausin kokonaan romantikon elämään. Noilla vaelluksillani rakastuin muutamaan torpan tyttöön. Hän oli puolivarakkaasta kodista, ujo luonnonlapsi, ja hänessä oli, luonnontilastaan huolimatta, jotakin hentoa, suomalaisen kansanlaulun tapaista, joka muistutti äitiäni, ja joka oli voidetta kaikkiin niihin haavoihin ja runnelmiin, joita maailma ja elämä oli minuun iskenyt. Torppa sijaitsi pienen metsäjärven rannalla. Usein tapasin käydä onkimassa järvellä, ja askeleeni johtivat piankin torpan alueelle. Ensin noin harvakseen ja sattumalta, mutta sitte yhä useammin ja tiheämmin. Inkeri — se oli tytön nimi — ujosteli alussa kovin, mutta vähitellen saavutin hänen luottamuksensa. Ja mikä vielä ihanampaa, saavutin hänen rakkautensa. Oli enemmän kuin maista onnea, kuin tuo ujo luonnonlapsi istui polvellani, kosketteli hellin käsin suortuviani ja lupasi aina, aina olla minun, aina rakastaa minua.
Minusta tulisi torpan isäntä, minä kyntäisin peltoja, kalastaisin, metsästäisin, en ikinä enää tuntisi vuolaita suruja ja mielikarvautta, en ikinä enää himoitsisi lähteä maailman kylmiä polkuja kulkemaan…