— En minä ole riitaa mielinytkään, mutta jotkut näyttävät sitä haluavan. Parempi, ett'ei tanssita enää askeltakaan. Minä kiellän … Oskari, tule pois.
Tytöt väistyivät tieltä, kun kylän komeimmat pojat yhdessä astuivat ovea kohden ja ulos. Samassa hiljaisuus loppui, kohinantapainen nauru ja kuiske täytti tuvan.
Tanssimista ei enää kukaan ajatellutkaan.
Jukka etsi Kaisan ja kiirehti lähtöä. Kukaan ei tietänyt, minne Anna oli joutunut.
— Tuossa on hänen liinansa, virkkoi muuan tyttö, heittäen punaisen villaliinan Kaisan käsivarrelle. Poika, joka seisoo tuolla ovensuussa, sanoi nähneensä ulkona Annan.
— Näitkö minne hän meni? kysyi Kaisa pojalta.
— Hän juoksi hurjasti maantielle, vastasi poika. Minä olin silloin pihalla.
Kaisa rauhottui pojan sanoista.
Syksy-ilta oli miedonpuoleinen. Ilma oli alhaalla tyyni, mutta taivaalla kiiti kuultavia pilviä ja pilvien takaa loi puolikuu kumeata valoaan kylän raitille. Kun silmä katsoi kauemmaksi, kätkeytyivät rakennukset ja maisemat hämärään huntuun.
Äänetönnä käveli Kaisa Jukan rinnalla, mutta henkäyksissä varastihe rinnasta ulos tuon tuostakin lyhyt huokaus; huokauksissa sitte sisällinen tuska ikäänkuin huojentui.