— Tule.
Herttalan peltojen lopussa, josta metsäinen seutu alkoi, oli veräjä, ja siitä kulki oikopolku Kotosuolle. Tultuaan Kaisan kanssa veräjän kohdalle virkkoi Jukka:
— Sinun ja Oskarin välillä ei sitte ole mitään.
— Ei edes noin paljoa. Hymyillen näytti Kaisa lyhyeksi leikattua kynttään. Minun puoleltani, ymmärräthän. Eikä Oskarinkaan puolelta muuta kuin että hän pettäisi minut.
— Nyt puhut selvää totuutta. Katsokoon Annakin eteensä…
— Älä soimaa Annaa. Joll'ei sinulla ole muuta sanomista niin…
— On minulla puhuttavaa sinulle. Oletko minulle uskollinen, vaikk'ei minulla olekaan nyt vielä antaa kihloja?
— Olen. Kaisa nosti kätensä Jukan olkapäälle.
— Itse hyvin tiedät, ett'en ole tuhlannut rahojani ja ett'en saa rahaa nähdäkään kolmeen vuoteen. Mutta kun ne kolme vuotta kuluvat, ostan minä sinulle kihlat, sormuksen ja silkin.
— Kyllä minä odotan. Jos et sinä minulle niitä osta, olen ikäni ilman. Sido kaulaani Annan liina.