Lapsuudesta saakka tottunut täyttämään Kaisan käskyjä kumartui Jukka sitomaan liinaa. Kaisa silloin kiersi vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, suuteli häntä äkkiä ja virkkoi samassa:
— Tuo kirkas tähti on todistajani, ett'en ota muilta kihloja.
Riuhtasi sitte itsensä äkkiä irti ja lähti juoksemaan Toramäkeä kohden. Muutaman askeleen päästä katsoi hän taakseen ja huusi nauraen:
— Hyvää yötä, Herttalan isäntärenki.
Jukka jäi seisomaan veräjän kohdalle. Kun Kaisa katosi illan hämärään huntuun, lähti hän astelemaan karjapolkua myöten kotiin. Polku kulki alastoman koivumetsän lävitse, metsä näytti kolkolta, surulliselta. Talvi oli jo lyönyt valtansa leimat ylös puihin ja alas maahan, elämää ja vihantaa ei ollut missään, kuollutta ja lakastunutta oli sen sijaan kaikkialla.
Mutta Jukan sielussa oli ihanin kevät. Maa viheriöitsi, kukkasia kasvoi kedolla, koivut olivat vihantia lehtiä täynnä. Ja koivuissa lauloivat tuhannet satakielet:
— Hoi, voi! Hoi, voi!
VI.
Halvaus löi Herttalan isännän vuoteen omaksi. Silmänräpäyksessä teki tauti jäntevästä miehestä täydellisen ramman sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän ei omin voimin päässyt vuoteellaan istuvalle ja käsitti vaan hämärästi kurjan tilansa.
Jukka palveli silloin toista vuottansa isäntärenkinä. Hänen asemansa tuli paljon vaikeammaksi. Vähällä työväellä ja lyhyillä käskyillä oli ponteva mies hoitanut suurta taloa mallikelpoisesti; kenelläkään ei ollut valittamisen syytä. Ja nyt tuli valta äkkiä emännän ja Oskarin käsiin. Mutta kumpikaan ei tahtonut tietää, että valta tuo mukanaan joukon velvollisuuksiakin. Tähän asti oli emäntä kulkenut kunniassa miehensä ansiolla; hänen puutteellisuuksiaan ja heikkouksiaan ei kukaan nähnyt, eikä niitä luultu olevankaan. Emännän askeleet olivat olleet yhtä hyviä kuin isännänkin, karjanhoito ja tupa-askareet yhtä hyvällä kannalla kuin maanviljelys ja ulkotyötkin.