Näihin asti ei Jukkakaan ollut osannut erottaa emännän tointa isännän toimesta, mutta kun viimeksi mainitun käsi lakkasi johtamasta, silmä valvomasta, näki hän ett'ei emännästä suoraan sanoen ollut mihinkään tositoimeen. Nautinto oli aina pääasia, kaikki muut sivuseikkoja. Kauppiaan rouva oli Herttalassa melkein jokapäiväinen vieras, ja häntä varten tuotiin kannuttain punaista viiniä kaupungista. Halvattu isäntä vietiin salintakaiseen kamariin, jonne ei kuulunut vieraan kevytmielisiä puheita ja iloisia nauruja. Kun Jukka jolloinkin uteli emännän mielipidettä esiintyvien töiden suhteen, vastasi tämä välinpitämättömästi:
— Tiedäthän sinä ne itsekin. Tee niinkuin olet oppinut.
Oskari tervehti ilolla vapautta, jonka isännän tauti hänelle äkkiarvaamatta toi. Jos rouva kävi usein Herttalassa, kävi Oskari vielä useammin kylässä Franssia tervehtimässä. Pian huomasi Jukka, ett'ei hän elänyt yhtään päivää vesiselvänä. Franssin luota tullessaan oli hänen poskissaan aina verta liian paljon. Samoin olivat puheetkin silloin aina jossakin määrin hävyttömiä. Naispalvelijat joutuivat monta kertaa hämille, kun nuori isäntä, joksi Oskaria jo sanottiin, antoi ilon leimahtaa ilmoille.
Kohtuullista nautintoa kesti ehkä noin puoli vuotta. Täydellinen vapaus rupesi sitte jouduttamaan perille joutuisasti kuin koskenkuohu venettä. Oskari ei enää tullut iloisena kylästä kotiin, hän tuli aika humalassa. Harvoin ja öillä se ensiksi tapahtui. Mutta kun puoli vuotta taas kului, sairasti Oskari säännöllisesti pari kolme kertaa viikossa kovaa kohmeloa. Se tuli ilmi yhdestä ja toisesta seikasta, vaikka emäntä sitä koki parhaan perästä varjota. Ensimmäisillä kerroilla häpesi Oskari itsekin eikä näyttäytynyt koko pitkinä päivinä palvelijoille, mutta jota säännöllisenä miksi kohmelot tulivat, sitä julkeammaksi ne tekivät nuorukaisen. Oskari ei enää hävennyt, vaikka heräsikin puolipäivän vaiheilla punaisin silmin, hän lähti joutuin kylään ottamaan uutta humalaa. Iloiseksi tuleminen ei ollutkaan enää tarkotusperä, sillä juominen oli jo muuttunut väkeväksi ja vastustamattomaksi himoksi.
— Noin heikkoa ja altista luontoa en luullut hänellä olevan, sanoi Jukka itselleen, kun näki miten liukkaasti Oskari kulki tietään. Enkä minä olisi uskonut kenelläkään ihmisellä sitä olevan.
Helmalle oli isännän tauti kova isku. Tyttö raukka itki joka päivä ja uskoi, että hervoton käsi vielä tulee jänteväksi, kylmä katse lämpimäksi ja järki entiseen toimintaansa. Alttius ja hyvä tahto, jota hän osotti isännän hoidossa, herättivät Jukassa kunnioitusta, jopa salaista ystävyyttäkin. Helma ensimmäiseksi aamusilla meni halvattua isäntää katsomaan ja Helma sieltä viimeiseksi tuli pois iltasilla. Kun todellisuus teki pirstaleita mielikuvituksen luomista paranemistoiveista, muutti Helma asumaan toiseen salintakaiseen kamariin, joten hänen ja isännän välillä ei ollut kuin ohut seinä ja ovi. Emäntä suostui muuttoon mielellään. Monta arkaa asiaa, jotka eivät kärsineet päivän valoa, saatiin siten vähällä vaivalla peitetyksi Helman silmiltä. Monta kevytmielistä naurua naurettiin, monta saastaista sanaa lausuttiin, joista ei kaikukaan kuulunut salintakaiseen kamariin.
Siten oli eletty vuosi.
Isännässä oli vielä henki, mutta pesäjako oli jo tehty, ja Oskari oli jo syyskäräjissä kuuluttanut Herttalan talon itselleen ensimmäisen kerran. Talvella lähti hän Franssin kanssa markkinoille, ja Jukan täytyi valjastaa talon paraan hevosen markkinamatkaan.
— Älä sitä millään tapaa hukkaa, sanoi hän antaessaan rapun edessä ohjat Oskarin käteen. Tiedät, että se juoksee ja vetää. Kun minä vien omani pois, ei talliin jää ainoatakaan Sukkajalan sukua. Älä sitä myö, ei sitä makseta rahalla eikä millään; se pitää talon hyvissä hevosissa aina.
— Kyllä rahalla toisia saa, vastasi Oskari ja ajoi pihasta ulos.