— Ei hyvää kukaan myö, huusi Jukka vielä lähtijäin jälkeen, joka vaan itse tarvitsee.
Oskari ja Franssi viipyivät markkinamatkalla lähes viikon. Vasta viidennen päivän iltapuolella palasivat he. Jukka sattui seisomaan kartanolla; hän tunsi jo kaukaa hevosen juoksun ja Oskarin äänen, kun lauloi:
Eikä mun taloni kymiin mennyt,
Vaikk' oli kymi läsnä.
Kuin lintu juoksi hevonen peltojen tietä Herttalaan, pian ehti se pihalle Jukan eteen. Oskari heitti ohjat kädestään, katsoi kelloon ja virkkoi:
— Hävisit vedon. Viisi minuuttia vielä puuttuu määräajasta ja nyt olemme jo kotona. Tule pois ja maksa rahat.
— Älä nuole, ennenkuin tipahtaa. Hevosen pitää käydä talliin.
— Houkka, luuletko että se tällä matkalla enää väsyy?
— Enhän minä väsymisestä vetoakaan lyönyt. Siitähän minä löin vetoa, ett'ei se enää astu kynnyksen yli talliin. Ja kun minä lyön vetoa, niin minä voitan.
Jukka oli tällä välin riisunut hevosen. Hevonen oli valkoisessa vaahdossa ja vapisi kuin haavan lehti; hengitys kohisi kuin myrsky.
— Et voitakaan, sanoi Franssi. Katso nyt. Hevonen astui Jukan perässä askeleen tallia kohden, mutta samassa polvet alkoivat taipumaan, ja verivirta syöksähti ulos suusta ja sieramista.