Vihdoin tuli Helma ulos ja herätti heidät. Kävellen arasti, ett'eivät kangaskenkänsä kastuisi, kysyi hän kummeksien:
— Mikä hevosen tuli?
— Lento sen lensi. Emäntä samassa purskahti nauramaan.
Sukkelat sanat vaikuttivat kuin sähkö Oskariin. Kiukun puna katosi kasvoilta, ja sijaan tuli kevytmielinen hymy. Semmoisena hurjana hetken lapsena näytti hän vielä nuorelta ja miellyttävältä. Kasvojen piirteissä näkyi jo irstaan elämän jälkiä, ja katseessa paloivat ilmituleen syttyneet himot. Hetken nautinnossa, hetken huikentelevaisuudessa tuli niihin silmänräpäyksellinen kirkkaus.
— Lento sen lensi, toisti hän ja nauroi samassa kevytmielisesti; tauti sen tappoi.
— Eihän tuo suuri seikka ole, virkkoi emäntä, ei sen suurempi, kuin jos olisi nappi pudonnut takistasi. Ja minkä onnettomuudelle kukaan voi, se tulee silloin kun tulee.
Hän katseli ihastuksella Helmaa Franssin rinnalla. Helmasta oli tullutkin kaunis neito. Solakka vartalo, sointuva ääni, valkoinen iho ja kaino käytös korvasivat moneen kertaan sen, mitä kasvojen piirteissä oli ankaraa ja kovaa.
— Kaunis pari! ajatteli emäntä itsekseen. Oi kuinka kaunis!
Franssi kykeni kyllä hillitsemään itsensä, mutta hän oli jo tottunut julkisesti näyttämään, että antaisi henkensä Herttalan tyttären edestä. Tuokion aikaa naurettuaan hän äkkiä tarttui oikealla kädellään Helman vyötäisten ympäri kiinni ja lähti juoksemaan kuistia kohden. Vallattomuus huvitti emäntää siihen määrään, että hän hetkiseksi unhotti onnettomuuden. Lyöden käsiään yhteen nauroi hän:
— Rohkea rokan syö!