— Nythän on hukka kädessä. Maaria vasta mennyt, lunta vielä maassa, ja heinät ovat jo kaikki.
— Viittä naulaa ei löydy, vaikka vetäisitte minut hirteen.
— Ja kesällä sanoit heiniä tulleen enemmän kuin edellisinä vuosina.
— Tulihan niitä enemmän, viisikolmatta häkkiä.
— Ja karjakaan ei ole lisääntynyt.
— Päinvastoin se on vähentynyt. Muistattehan, että kaksi vasikkaa syksyllä joi kovaan janoonsa liian paljon ja halkesi kuin nauriit, muistattehan että yksi lehmä söi heinäin seassa neulan, toinen jauhojuomassa lasinsirmoja, ja molemmat piti tappaa, muistattehan että Oskari vaihtoi Franssilta ostamansa hevosen koniin, joka jo toisella viikolla kuoli vanhuuteensa. Lampaitten laatua en minä tarkoin tiedä, mutta arvelen, että niitäkin on talven kuluessa tapettu kymmenkunta. Kauppiaallekin on niitä viety lahja-antimiksi pari kertaa kuussa. Ei karja ole lisääntynyt, päinvastoin se on vähentynyt. — No mutta Jumalan nimessä, mihin heinät sitte ovat joutuneet?
— Lantaan ja eläinten jalkoihin, hyvä emäntä. Miks'ette uskoneet minua, kun vakuutin teille monta kertaa että navetoissa on huono hoito. Sen sijaan, että otitte minulta vallan pois ja käskitte rengin ajaa ajamaan heiniä kotiin, olisi teidän pitänyt mennä navettaan katsomaan; ei vieras ole koskaan oma ihminen.
— Heinät ja pehut jo kaikki! Voi sitä häpeätä!
— Häpeä kyllä, mutta vielä pahempaa seuraa. Älkää ollenkaan ihmetelkö, vaikka piika jonakuna aamuna tulee sanomaan teille, ett'ei lehmät jaksakaan nousta omin voimin seisovalle.
— Valhe, suuri valhe!