— Menkää navettaan katsomaan, niin näette että puhun totta. Lehmissä ei ole kuin luu ja nahka, niin heinillä kuin ovatkin ruokituita. Käskekää sitte renkiä, joka teidän tahtonne mukaan ajoi heinät kotiin viimeiseen karvaan asti, navettaan lehmiä nostamaan, mutta älkää minua käskekö, sillä minä en tule. Kuulkaa nyt, ett'en minä tule. Jukan hiljainen ääni oli vähitellen muuttunut kovaksi. Tyyneyskin oli kadonnut samassa määrässä ja hillitty kiukku tuli kärsimättömissä liikkeissä näkyville.
— Nyt on sitte hukka kädessä. Onneton asia kävi emännän voimien yli.
Samassa tuli Helma tupaan. Hän oli kuullut Jukan lujan puheen ja heti arvannut kysymyksessä olevan seikan. Sovinnollisella äänellä, mutta jotenkin pisteliäästi virkkoi hän:
— Vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan isäntärenki, en puhuisi noin kopeasti emännälleni.
Jukka, vaikka pitikin paljon Helmasta, vastasi vaan ivalla. Pehmeästi nauraen virkkoi hän:
— Ja vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan tytär, niin vetäisin joskus nahkakengät jalkaani ja menisin navettaan oppimaan tämän maailman ikävästä elämästä edes omien lehmien nimet ja syntymäpäivät.
Harmin puna levisi Helman kasvoille, mutta sydän sanoi selvästi, että iva oli täysin oikeutettua.
— Ihan sinä näyt nauttivan meidän tuskastamme, virkkoi hän haikeasti. Sen sijaan että osittelisit jotakin keinoa, jolla voisimme poistaa hädän, ivaat ja…
— Onhan minulla keinoja kaksikin, keskeytti Jukka, johon Helman olento aina vaikutti edullisesti: Ensimmäinen keino on, että lähdemme tänäpänä heinän ostoon.
— Se keino ei kelpaa, kielsi emäntä jyrkästi. Meillä on joka vuosi myöty heiniä, ja jos nyt itse lähtisimme hakuun, vetäisivät ihmiset viisi ristiä seinään. Se keino ei kelpaa. Kuolkoot lehmät ennemmin…