— Karjantautiin, aioitte kai sanoa. Toinen keino on, että renki lähtee myllyyn ja minä rupeen ajamaan olkia riiheen. Kelpaako se?
— Kelpaa.
— Mutta se tulee kalliimmaksi kuin ensimmäinen keino, kaksi kolme vertaa kalliimmaksi.
— Tulkoon, meillä on viljaa aitassa.
— Syötetään sitte eläimille suurusta ja olkia. Kyllä minä takaan hevoset, pitäkää te surullanne muu karja.
Siihen sanailu loppui. Renki lähti myllyyn, ja Jukka rupesi ajamaan olkia riiheen silpun tekoa varten. Syynalaiset piiat luulivat suoriutuvansa asiasta rangaistuksetta, mutta pahasti he erehtyivät, Jukka heille kosti ansionmukaisesti. Oskarin tullessa eräänä aamuyönä kylästä kotiin, kuului riihestä petkeleiden survonta. Moista ei oltu Herttalassa, hyvässä heinätalossa ennen kuultu.
— No helmetti! sanoi Oskari ja meni katsomaan mitä riihessä jyskättiin.
Omituinen näky levisi hänelle silmäin eteen, kun avasi oven. Piiat survoivat silppua, kiukaalla paloi suuri lasilamppu, ja sen kohdalla istui Jukka, haukotellen ja mukavasti uuniin nojaten. Pilkallisesta hymystä, joka leikki hänen kasvoillaan, näkyi että hän tekeytyi tahallaan uniseksi ja ikäänkuin oli nauttivinaan jyskeestä. Survojien kasvoilla näkyi tomun ohessa harmi ja häpeä. Työ oli heille raskasta, outoa, ja paras unen aika oli kulumassa.
— Vie helmetti! Piikain kiusalla nauroi Oskari täyttä kurkkua. Tuopa hauskaa työtä.
— Täytyy kokea tätäkin, virkkoi Jukka. Kokenut kaikki tietää. Minä en otaksunut tämmöistä työtä tulevankaan, jonkatähden se jäi laskuistani pois. Kun minä en saa mistään viikkoon lisää päiviä, niin käskin tyttöjä tänne survomaan, jott'ei miesten päiviä haaskaantuisi.