Laskettuaan hevosen talliin meni Jukka Helman perässä. Hän oli jälleen Herttalan isäntärenki.
* * * * *
Ennen vuoden loppua sairastui Karu äkkiä ja ankarasti. Hän ei kärsinyt kuulla kuolemasta puhuttavankaan, vaikka ne, jotka kävivät häntä katsomassa, vakuuttivat että yhdestoista hetki oli lähellä. — Onhan niitä köyhempiä ja vanhempia kuolemaan, sanoi hän ja lähetti hakemaan puoskaria.
Tämä valmisti lääkkeitä, jotka parantamisen sijaan edistivät tuonen työtä. Pian Karu itsekin tunsi, että lähtö oli edessä. Se tuli kovaksi ja hirmuiseksi, sillä sovinto jäi tekemättä Jumalan kanssa. Kaksikin kertaa noudatettiin pappi, mutta Karu ei kummallakaan kerralla saanut herranehtoollista. Kyynelsilmin ja tuskan hiki otsalla koetti sananpalvelija saada synnintuntoa hereille kuolevan sielussa, mutta turhaan. Karu ei tunnustanut olevansa mihinkään syntiin suuremmasti syyllinen, koska ei ollut tehnyt murhaa, väärää valaa, eikä mitään muuta kauheata rikosta.
Ja tekopyhyydessään hän kuoli. Perukirjoitusta pidettäessä löydettiin testamentti, jonka olemassa olevan Klaus kyllä aavisti, vanhan kuvaraamatun välissä. Testamentissa määräsi Karu omaisuutensa pakanalähetyksen hyväksi, eli sielujen autuudeksi ja Jumalan kunniaksi, kuten testamentin sanat kuuluivat. Vähempiarvoisten ehtojen ohessa, niinkuin kunniallisen hautaamisen y.m., oli siinä yksi tärkeäkin ehto, nimittäin että Klaus sai ostaa itselleen kiinteimistön, eli myllyn ja rakennukset; niiden hinnaksi oli pantu puolentoistatuhatta markkaa. Jos Klaus eväisi ehdon, piti kiinteäkin myytämän julkisessa huutokaupassa muun omaisuuden kera.
Rikkaana Karua pidettiin jo eläissäänkin, mutta vasta kuoleman jäljestä nähtiin rikkauden todellinen suuruus. Kitsas ämmä oli paljon rikkaampi kuin yleisesti luultiin. Rahasummia löytyi kymmenistä eri kätköistä; kultaa ja hopeata semmoista, jota ei koskaan oltu otettu käsille, löytyi hämmästyttävässä määrässä.
Huutokauppaan tuli väkeä summalti. Klaus luki viisitoista sadan markan rahaa pöydälle myllyn ja huoneiden hinnaksi, sitte alkoi irtaimen myynti. Aljettiin kullasta ja hopeasta. Kultasormuksia oli toistakymmentä, hopealusikoita kaksi sen vertaa, ynnä pikareja, rintasolkia ja korvarenkaita suuri joukko. Vasaramiehen ottaessa huudon alle paksuimman kultasormuksen lausui Jukka:
— Tuo on äitini sormus. Antakaa se minulle, minä maksan siitä täyden hinnan, viisikolmatta markkaa.
Jukan huutoon ei kukaan lisännyt. Vasaramies luki lukunsa, kopahutti sitte pöytään, ja sormus oli Jukan.
Samoin sai hän sinivierisen silkin.