Mari huusi höyhenillä sisustetut sänkyvaatteet, Klaus työaseet, Miekkonen karjanrehua, ja Anni huusi hartauskirjat. Kaisa yksin jättihe osattomaksi.
— Huuda toki jotakin, kaski Mari.
— Enkä huuda, vastasi Kaisa.
— Toivot ehkä saavasi lahjaksi.
Jukka samassa tuli vaatimaan Kaisaa pois.
— Vilja tulee vasaran alle, sanoi hän, mennään pois torkkumasta.
Kaisa lähti Jukan kanssa. Ihastellen katseli väkijoukko soreaa paria.
— Siinä poika kuin korven honka, sanoi yksi.
— Ja neito kuin meren heinä, lisäsi toinen. Maantiellä antoi Jukka silkin ja sormuksen Kaisalle.
— Nyt kihlaan sinut, sanoi, hän ja äänensä vavahteli kuuluvasti. Tuo sormus ja tuo silkki ovat minulle kaikkia maailman aarteita kalliimmat, syystä että ovat olleet äitivainajani omia. Kun muistan, millaiselta hän näytti kirkkopuvussaan, johon tuo silkki ja tuo sormuskin kuului, tulee sydämeni lämpimäksi vielä nytkin. Vaaleat kasvonsa säteilivät silloin niinkuin kirkon kynttiläkruunu jouluaamuna. En nyt enää muista kertoa, mitä tunsin; mutta jotakin sanomattoman suloista se oli. Sormukseen ja silkkiin liittyy myöskin muisto ensimmäisestä murheestani. Jäin äitini kanssa itkemään, kun Karu vei ne. Ken arvaa, kuinka paljon hyvää nuo ensimmäiset murheenkyyneleet ovat minussa vaikuttaneet? Miekkosen Jukka on nyt pitkä poika, ja hänellä on morsian, puolitekoinen torppa, ja…