— Kylässä sanotaan häntä Herttalan isäntärengiksi. Kaisa veti kädestään sormikkaan ja pani sormeensa sormuksen. Nimitys soi minun korvissani kauniilta.
— En ole kiitoksille kernas, mutta isäntärengin nimestä tulin kaksinkertaisesti ylpeäksi, kun näin, että se sinua miellytti enemmän kuin koreat vaatteet ja sukkelat puheet. Silloin kun sinä tuolla ylhäällä suutuit, olin minä onnellinen, hyvin onnellinen.
— Vai niin. Nyt sitte tuli minun vuoroni. Muistatko, mitä sinulla oli pienenä poikana tapana sanoa, kun ilo oikein kävi sydämellesi?
— Muistan kyllä. Minä heti sanoin: Hoi voi!
— Niin sinä juuri sanoit. Minäkin sanon nyt: Hoi, voi! Kaisa löi
Jukkaa sormikkaalla kasvoihin ja lähti sitte käymään kylää kohti.
Jukan tie vei alas Herttalaan.
* * * * *
Kylän olot olivat metsäliikkeen loputtua muuttuneet monessa suhteessa. Raha oli kahta tiukemmalla kuin ennen, sillä elojen hinnat yhä laskeutuivat; siitä huolimatta kohosivat työmiesten palkat. Vaikeaksi kävi velkahisen talonpojan pysyä edes tasapainossa, edistymisestä ja rikastumisesta ei voinut olla puhettakaan, vaikka kiitettävää intoa oli ruvettu osottamaan maanviljelyksessä.
Komeilemisesta oli jo herjetty. Kotona kudottu kangas rupesi jälleen miellyttämään silmää, ja yksinkertaisia elämäntapoja ruvettiin suosimaan yhä enemmän. Ei rahan puute yksin mielien muutosta vaikuttanut. Huomattiin jo, että talonpojan paras edistymisen keino on koettaa tulla omillaan aikaan. Toinen yhtä terveellinen kokemus oli niinikään saavutettu, nimittäin ett'eivät suuret tulot rikastuta, vaan pienet menot. Tuhannet markat, joita metsäliike tuotti, olivat huvenneet kuin tuhka tuuleen. Se karvasteli alituiseen isäntäin mieltä.
— Jospa edes olisimme osanneet säästää näiden päivien varalle, päivittelivät he sata kertaa vuodessa, mutta emmepäs osanneet. Ensin möimme metsämme niinkuin juomarahoista ja rahojen kanssa menettelimme sitte niinkuin lapset; ostimme kaikkia mitä mieli teki ja sydän halusi.