Sanotaan, ett'ei mitään niin pahaa, jotta ei siinä jotain hyvääkin. Puheenparsi toteutui nytkin. Kylän oloissa, joita ennen oli pidetty paraimpina ja täydellisimpinä taivaan kannen alla, ruvettiin näkemään epäkohtia. Pahin epäkohta oli Mikko, kylän kauppias ja kapakoitsija. Kysyikö joku itseltään, mihin rahansa olivat joutuneet, kuului aina vastaus: Mikon kukkaroon!
— Juoppous oli levinnyt kylän nuorisossa kuin tarttuva tauti. Miksi? Siksi että kylässä löytyi olutkauppa ja viinakapakka. Viinan ollessa ahtaalla ei sitä juotukaan. Jos humalainen nähtiin kylän raitilla, katseltiin sitä niinkuin kummitusta, mutta nyt ei ihmetelty, vaikka nähtiin nuorukaisia hoipertelevan kauppiaan pihalla. Juoppous ei ollut enää yksityinen heikkous, se oli olojen vamma, kirous ja vitsaus.
— Ja kaikki on oluen ja viinan syy, sanoivat isännät, vihdoinkin huomattuaan, mihin oli jouduttu. Oluen ja viinan valmistaminen on hirmuisimpia vääryyksiä maan päällä, ja niiden tyrkytteleminen ihmisille on kirottua työtä.
Syttynyt tuli ei humahtanut palamaan suurella, silmää hurmaavalla liekillä, se kyti niinkuin suossa, hitaasti ja melkein salaa, mutta se poltti kypsäksi. Kuitenkin tunkeutui karvas haju kauppiaan nenään. Silloin tällöin kuuli hän puhuttavan, miten ihminen saattaa omaksi edukseen ja muiden turmioksi vääntää väärän oikeaksi, mustan valkoiseksi. Hän heti arvasi, ketä moisilla konkkapuheilla tarkoitettiin. Luullen seisovansa lujallakin pohjalla, ei hän pitänyt puheista suurta lukua. Mutta kuitenkin hän vaistomaisesti vihasi niitä, koska ne koskivat hänen omia etujaan. Ja tuo sokea viha esti häntä näkemästä, että uusi aika oli tulossa; myöskin lihavaksi paisunut kukkaro esti häntä panemasta suurta arvoa siihen, mitä kourallinen kateellisia isäntiä hänestä ja hänen keinottelemisestaan ajattelivat.
— Köyhät raukat! ilkkui hän itsekseen. Mitä minä huolin teidän mustista ja vääristä asioistanne? Juotte ja tuhlaatte rahanne ja sitte vihaatte ja kaunaatte minua. Niinkuin minä menisin kaatamaan kenenkään kitaan viinaa ja olutta. Itse himoatte juoda. Olutkaupasta maksan minä kunnalle veroa, ja viinasakot ottaa myöjä niskaansa. Kun yhden panen viralta, on sijaan pyrkijöitä kymmenen. Itse ette osaa katsoa eteenne ja se kasvattaa kiukkua teissä. Nyt kun olette köyhiä, saarnaatte yksinkertaisuutta, mutta jos taas saisitte tuhansia markkoja, tuhlaisitte ja eläisitte niinkuin ennenkin. Köyhät raukat!
VII.
Anna salasi häpeällisen tilansa viimeiseen hetkeen saakka. Sitä tehdessään sai hän kokea, että helvetti löytyy jo täällä maan päällä; hänen sielussaan oli aina tuhat tuskaa, sydämessään sata surua.
Ja vihdoin löi hetki, jolloin häpeän täytyi tulla ilmi. Kevätyö oli silloin kylmä, illalla satoi rakeita, yöllä tuiskutti lunta, ja kylmä pohjatuuli puhalsi nurkissa.
Kurja oli langenneen kohtalo. Haluten ensi sijassa päästä pois ihmisten näkyvistä lähti hän yöllä, kun rupesi tuntemaan kipuja, alas viinatupaan. Kädessä oli hänellä alushame ja joku muu vaate, jonka hädissään oli ehtinyt kaapata. Tuskissaan meni hän tainnoksiin. Herätessään viinatuvan lattialla oli hänen kylmä, että sydän vapisi. Kului silmänräpäys, ennenkuin ajatukset ehtivät toimintaan.
— Missä minä olen? Anna silmäili arasti ympärilleen.