Katse samassa keksi lattialla lapsen.
— Armahda minua, taivaan Herra! Polttava tuska kuului sanoissa, polttava murhe näkyi katseessa, kasvoissa. Armahda minun syntiäni, minun häpeääni!
Tupa oli niin hatara ja kylmä, että Annan sydän vapisi, ruumis värisi.
— Elääköhän se vielä?
Heikko, valittava ääni kuului lattialla.
— Kiitos, taivaan Herra!
Anna otti syliinsä lapsen, avasi hameensa napit, ja kätki lapsen rintaansa vasten. Heikko ja valittava ääni rupesi hetkisen perästä kuulumaan kovemmin, hengitys selvemmin.
— Voi kaikkivaltias, kuinka minun on kylmä! Annan ruumis rupesi värisemään, sydän vapisemaan. Aamuruskon valo, joka pienestä ikkunasta tulvi huoneesen, muuttui mustaksi. Armahda minun syntiäni, minun häpeääni!
Anna kaatui lattialle ja meni uudestaan tainnoksiin.
Silloin häntä jo etsi isäntä ja emäntä. Viimeksi mainittu näki takapihalla Kaisan ja huusi hänelle: