— Oletko nähnyt Annaa?
— En. Kaisa pelästyi ja pudotti lyhteen maahan. Onko hän hukassa?
— Yöllä se on hukkunut.
Isäntä samassa tuli alhaalta viinatuvasta päin emännän luo. Harmi ja suuttumus näkyi hänen kasvoillaan, kun virkkoi katkeran ivallisesti:
— Älkää enää hakeko, minä löysin jo. Lumessa oli jäljet, jotka veivät viinatupaan, ja minä menin jälkiä myöten. Siellä se on, mutta sillä on lapsi rinnoilla. Semmoinen sinun kiitetty tyttösi olikin.
Kajeessa aamuilmassa, kuuli Kaisa jok'ainoan sanan, ja tuntui, kuin olisi häntä pistetty sydämeen terävillä neuloilla.
— Mitä sanoit? Emännän silmät suurenivat, ja hän katsoi hämmästyneenä isäntää. Ei suinkaan Anna, Jumalan tähden…
— Ei suinkaan, ei. Anna on enkeli, mutta yöllä on hän synnyttänyt lapsen. Mistä saamme piian sijaan, tulee kesä ja kiireitä.
Kaisa seisoi kuin kuvapatsas. Suojaten silmiään nousevan auringon säteiltä ja nojaten navetan seinään ahmi hän jokaisen sanan, joka kuului heidän takapihalle.
— No mutta Jumalan tähden… Emäntä ei vieläkään voinut uskoa todeksi, mitä kuuli miehensä suusta.