Isäntä oli niitä karkeapintaisia miehiä, joiden suhteen helposti erehtyy. Emännän seisoessa vielä paikallaan ehti hänen vihansa jo mennä ohi.
— Mene nyt kaiken nimessä sinne pian, käski hän hämmästynyttä emäntää. Ei niissä raukoissa enää taida olla henkeä kumpaisessakaan. Juutaksen tyttö, millä lailla kykeni pettämään ja salaamaan! Päälle päätteeksi meni kylmään viinatupaan kuolemaan ja paleltumaan. Riennä nyt sinne.
Emännän ja Annan välinen suhde oli ollut kuin äidin ja tyttären. Ensi näkemästä saakka mieltyivät he toisiinsa, vaikka heidän ulkonaiset olentonsa olivat täydelliset vastakohdat. Anna oli iloinen ja lämmin, emäntä tyyni ja kylmä. Hyväilemisiä ei käytetty. Emäntä puheli Annan kanssa lyhyesti ja asiallisesti, Anna oli kuin palkattu palvelija konsanaankin; teki nöyrästi, mitä hänen tuli tehdä, eikä kunnioituksetta koskaan lähennellyt emäntää. Mutta sittekin oli heidän välinsä hellä. Yksi sana, yksi katse riitti kummallekin päiväkaudeksi.
— Jumalan tähden. Tämmöinen kylmä yö ja… Emäntä lähti kiireesti alas viinatupaan.
Kaisa jätti askaroimisen sikseen ja lähti juoksemaan emännän jälkeen.
Kun Anna uudestaan heräsi, tunsi hän makaavansa olki vuoteella, monen peiton alla. Takassa paloi suuri tuli, ja tulen lähellä istui emäntä, sylissään lapsi, vieressään Kaisa.
Anna vapisi sydämessään silmänräpäystä, joka hänellä oli edessä.
Sulkien silmänsä kuiskasi hän:
— Kaisa!
— Anna kulta! Kaisa heittihe olkivuoteelle, kätki kasvonsa Annan rintaa vasten ja rupesi nyyhkyttäen itkemään.
Emäntä istui tyynenä ja tuuditteli käsivarrellaan lasta. Mitään liikutuksen tapaistakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan. Turhaan odotettuaan ensimmäistä sanaa, ponnisti Anna kaikki voimansa ja katsoi emäntää silmiin. Silmäykset kohtasivat toisensa ja sulivat äkkiä kuin salama sydämen kieleksi, sielun sisimpäin ajatusten ilmoittajaksi. Siinä tapahtui sanaton anteeksipyyntö ja sanaton anteeksianto.