— Minäkö olisin vihainen? No olinhan minä aamulla, mutta silloin en muistanutkaan, että minulla itselläni on lapsia. Maailman rantaa ei kukaan näe päähän, ei kukaan tiedä edeltäpäin, mitä omaan kohtaan voi tulla. Sitä paitse näyttöä moni valkoinen asia meidän silmissämme mustalta, ja moni musta asia valkoiselta. Minä luulen Annan suhteen että…
— Kuulkaapas, keskeytti Kaisa. Minulle tuli mieleen eräs ajatus. Huolisitteko Klaun Kaisusta Annan sijaan, edes syksyyn asti? Nuori hän vielä on, mutta helppoja töitä hän kyllä tekee.
— Minä otan mielelläni Kaisun; onhan se pitkä tyttö ja siivosta kodista.
— Hyvä. Kaisa lähti kiireesti Toramäelle päin.
Kylässä sillä ajalla kulki viesti talosta taloon, tuvasta tupaan. Tunnin kuluttua ei sitä ihmistä koko kylässä, joka ei olisi tietänyt, että Annan kunnia oli mennyttä. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta oli tapahtuma yleisesti mieluinen; ja yksitoikkoisen elämänkin vuoksi oli uutinen tervetullut joka mökkiin. Se ilahutti mieliä niinkuin ukonilma kesällä luontoa. Tapahtumasta keitti jokainen vatiinsa hyvää lientä, söi itse ja tarjosi tuttavilleen. Kadehtijat — niitä oli Annalla paljon — nauroivat ilosta; ne jotka olivat olevinaan hänelle hyviä ystäviä — niitäkin oli paljo — sekä surkuttelivat että iloitsivat; ainoastaan ne, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan joukkoon — niitä oli peräti vähä — tunsivat todellista sääliä.
— Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoivat kadehtijat. Kuka käski olemaan kauneudessa ja käytöksessä muita parempi. Nyt siitä meni kunnia.
— Onhan kauneus jäljellä, sanoi ystäväjoukko, joka osasi nuolla ja purra yht'aikaa. Kaunis aina kelpaa.
— Niin kaunis ja iloinen tyttö, sanoivat puolueettomat, että sääliä täytyy.
Anna oli monta päivää heikkona sairaana, mutta pian terve luonto voitti taudin. Hellä hoitokin vaikutti edullisesti paranemiseen, etenkin henkisen sairauden suhteen. Annilla oli aina varastossa joku koristelematon sana, joka lähti sydämestä ja löysi sydämeen. Siten ei päivä päässyt muuttumaan yöksi, eikä katumus epätoivoksi.
Lapsen tila oli arveluttavampi, ainakin hoitajan mielestä. Raukka yski että oli kuolla, ja keuhkoissa kuului omituinen ääni, niinkuin olisi henki käynyt ahtaan olkipillin lävitse. Anni pelkäsi kuolemaa joka päivä, mutta äidille ei hän lausunut pelkoansa. Kun Jukka kevätkesällä joutui Herttalan kuormaa ajamaan kaupunkiin, toimitti Anni salaa hänen käymään lääkärin luona. Tämä kyseli juurtajaksain asianhaarat, antoi helppoja yskänrohtoja ja vakuutti, ett'ei keuhkojen vika ole rintatautia eikä siis hengenvaarallinen, kuten Jukka itsepäisesti väitti. Ne kyllä lakkaavat soimasta, kun lapsi tulee suuremmaksi, vanhemmaksi.