Nähtyään että rohdot helpottivat yskää, ja että lapsi päivä päivältä jäi elämään, uskoi Annikin lääkärin vakuutukset.
Klaun Kaisu tuli palvelemaan Annan edestä, syksyyn asti. Neljäntoista vuoden vanhaksi oli hän varsin pitkä tyttö. Vallaton ja iloinen oli hän sitäpaitse, joten ei tuntuvaa muutosta tapahtunut piian vaihdossa. Muiden hyvien ominaisuuksiensa ohessa oli hänellä kauniit valkoiset hampaat ja hyvä päästötodistus kansakoulusta. Pahimpia virheitään eli huonoja tapojaan oli makea nukkuminen aamusilla. Häntä vuoroin herätteli emäntä, vuoroin Kaisa, joka usein aamusilla noin hätäkättä pujahti takapihan kautta kaimatyttöä katsomaan.
Anna jäi asumaan viinatupaan. Siellä sai hän elää rauhassa, tarvitsematta nähdä pilkallisia katseita, tai kuulla pistäviä ivapuheita. Rauhallisuus vaikutti terveyteen hyvin. Kesän tullessa Anna jo halusi itselleen työtä. Hän ei siitä vielä ehtinyt ilmoittaa emännälle, kun jo eräs pieni seikka saattoi asian puheeksi. Kaisa nimittäin tahtoi sulostuttaa Annan yksinäisen elämän niin hupaiseksi kuin mahdollista, mutta emäntä oli toista mieltä. Molemmat salaa vetosivat asianomaiseen, ja eräänä sunnuntaina tuli emäntä alas viinatupaan. Ottaen lapsen syliinsä ja hyssytellen sitä virkkoi hän:
— Nyt saamme olla yhdessä puolenpäivää. Minä ja Kaisu teimme jo kaikki askareet. Kaipaatko, Anna, parempia huonekaluja, juttukirjoja tai muita hupia?
— Miksi sitä kysytte? vastasi Anna.
— Muutoin vaan. Kaisa tahtoi, että sinulla olisi hupaista.
— Kaisa on paras ystäväni. Annan ääni hieman värähteli. Hän tahtoo minulle hyvää.
— Minä tuon sinulle huomenaamulla työtä, neulomista ja kehräystä.
— Aioinkin jo pyytää.
— Minä sen jo arvasin.