— Nyt on sitte maailma nurin narin. Tahtomatta enempää kuulla likaisesta asiasta meni Helma isänsä luo salin takaiseen kamariin.
Emäntä ja rouva nauttivat voitoniloa ja viiniä!
— Tuo luullakseni vaikutti, sanoi rouva.
— Vaikutti se, myönsi emäntä. Nyt ei Anna enää ole tiellämme; sen liehakan tähden tässä onkin jo oltu kuumassa ja kylmässä.
— Emme toki nukkumaan saa ruveta. Helmalla on kivikova sydän, se sietää vielä enemmän.
— Ehkä niin.
— Täydymme jatkaa tähän tapaan.
— Mutta se voi herättää hänessä epäilystä.
— Emmehän me tarvitse puhua mitään. Kyllä minä panen kellon kylään, ja joku sitä sitte soittaa Helmallekin.
— Siten se käy laatuun.