— Kun Herttalaisia mainitaan, sanoi hän itselleen, kuuluu sanoissa sama korkea kaiku, jota kyläläiset ovat elämänijän tottuneet kuulemaan.
Lujatahtoisuudellaan luuli Helma saavuttaneensa sydämelleen levon ja rauhan, mutta surkeasti hän pettyi. Hänelle tuli elämä yhä tukalammaksi, yhä tuskallisemmaksi, vaikka vuoden ihanin aika läheni yhä lähemmäksi. Elämä oli lintujen laulua, kukkien puhkeamista, nurmen vihannoimista. Luojan onnellisia lapsia olivat nuoret ja vanhat, rikkaat ja köyhät. Kaikki he elivät onnellista elämää. Silmä nautti, sydän nautti, veri suonissa virtasi vilkkaammin ja hellät tunteet tulivat kernaasti rintaan.
— Minä yksin olen onneton, sanoi Helma, kun sydämeensä tuli uusi tuska, rajumpi ja vaikeampi voittaa kuin kaikki edelliset. Kaikki muut ovat onnellisia.
Äitinsä seurassa kävi hän jolloinkin sulhoaan tervehtimässä, mutta kotiin tullessa oli hän paljon onnettomampi kuin kylään mennessä. Tuntui juuri kuin joku musta olento seisoisi hänen ja Franssin välillä, ja mieleen tuli joka kerralla joku uusi epäilys, joka yksinäisinä hetkinä varttui tuskalliseksi varmuudeksi. Siten oli jokainen päivä hänelle pelkkää tuskaa, pelkkää taistelua.
Mutta kerran tuskan päivät loppuivat. Puheltuaan erään sunnuntain iltamyöhällä Jukan kanssa pitkiä piloja, lyhyitä tosia, meni Helma maata. Hän oli edellisenä yönä nukkunut huonosti, joten heti vuoteelle heitettyään nukkui sikeään uneen. Ennen heräämistään näki hän ihmeellisen unen. Heillä oli häät, hän oli valkoisessa morsiuspuvussa ja Anna sitoi seppelettä. Suuri sali oli hääväkeä täynnä, ilo loisti kaikkein silmistä, mutta Jukka ja Kaisa näyttivät surullisilta. Vihkituolia tuotaessa esille laski Anna hänelle seppeleen päähän ja hän ojensi kätensä Franssille. Mutta samassa tämä muuttuikin ilkeäksi kääpiöksi. Hääväen joukossa syntyi suuri hälinä, mutta Anna rupesi laulamaan vihkiysvirttä. Samassa kääpiö muuttui kauniiksi mieheksi, jolla oli suuri vartalo kuin Jukalla, mutta silmät siniset ja hiukset keltaiset juuri kuin Annalla. Häävieraiden kasvoilta näkyi suurin kummastus, mutta Jukka ja Kaisa muuttuivat iloisiksi. Heidän yhtyessään laulamaan Annan kanssa astui hän vihkituoliin pitkän ja kauniin miehen rinnalla.
Siihen kohtaan hän heräsi.
Kello ei ollut vielä kuuttakaan, mutta aurinko paistoi jo korkealla. Pukeuduttuaan avasi hän ikkunan ja katseli ulos puutarhaan. Pensaiden juurilla näkyi vielä kastehelmiä, mutta hiedoitetut käytävät olivat jo kuivia.
— Kummallinen uni!
Pienempään ruusupensaaseen, joka kasvoi ihan ikkunan alla, oli yöllä puhjennut kaksi uutta kukkaa. Helma huomasi no ja hymyili niille iloisesti.
— Kummallinen uni! Montakohan ruusua tuohon suurempaan pensaasen on yöllä tullut? Pitää käydäkseni katsomaan.