— Miksi sille lupasi ja miksi oli aina Annan kimpussa kuin takkiainen?
— Aina pojat silloin lupaavat naida. Anna kyllä tiesi, että Franssi oli meidän Helman oma, mutta ketä itseäkin haluttaa tulla petetyksi…
— Etkö häpeä puhua tuolla tavalla Annasta? Ei Anna ole kuin kylän muut tytöt. Kaikki häntä sotkevat lokaan, jokainen panee kiven kuorman lisäksi, mutta minä uskaltaisin tehdä valan, että Anna on puhdas kaikista muista pojista. Hänen sijassaan ampuisin minä ensin Franssin, sitten itseni. Se on tosi.
— Puhut niinkuin lapset.
— Meidän Helmaakin minä oikein säälin.
— Mitä varten?
— Hän kun huolii sulhasekseen tuommoisesta, joka on maannut kymmenen tytön käsivarrella.
— Voi, voi sinua! Elät kymmenenkin vuotta, jo veisaat toista virttä. Jos sinun silloin käy kuin Annan, niin pyyhit muutamalla kyyneleellä surusi. Mutta jos sinulla on sulhanen kuin meidän Helmalla, ja sitte joku kajoo häneen, niin silloin sinä pikemmin ajattelet ampua, et toki sulhastasi, vaan…
Enempää ei Helma jaksanut kuulla. Hiipien käveli hän rappuja kohden ja painoi kädellään rinnan alle, ikäänkuin olisi pelännyt sydämen pakahtuvan siinä silmänräpäyksessä. Kamariin tultuaan asettui hän jälleen ikkunan luo ja istui siinä liikahtamatta kuin kuvapatsas. Silmäin katsoessa kirkkaasen avaruuteen hengitti rinta rajusti, jokaisessa hengityksessä tuli raskas kuorma sydämen tuskaa ulos.
— Voi minua onnetonta! Kaikki epäilykset, joita olen koettanut väkisin tukahuttaa, ovat tosia.