— Kylvi, vaikka minä tahdoin vaihtamaan meiltä siementä. Mutta touot ovat sen sijaan hyvät. Sanotaankin, ett'ei kunnon maamiehelle tule katovuotta usein elämässä.
Jukka käytti vielä lammasnahkaista talvilakkia, vaikka Juhannus oli jo mennyt. Siksipä kasvoissaan ja kaulassa olikin ahavaa vahvasti, mutta otsa, josta hikiherneet juoksivat alas, oli valkoinen. Hänen lähellään tunsi Helma aina kevyttä sielun rauhaa ja hyvinvointia, Jukan olento ikäänkuin puhdisti ilman.
— Tuommoinen on mies, ajatteli Helma nytkin, jolla on takanaan tahraton elämä ja edessään loistava tulevaisuus.
Sitä todistikin Jukan koko olento. Vartalo oli varttunut täyteen kokoonsa, ja suhteet olivat sopusoinnussa keskenään. Reipas liikunto ja käsivarsien voima todistivat, että työ oli hänelle nautintoa, elämä rakasta; silmäin kirkkaasta katseesta näkyi sielun miehuus, sydämen puhtaus; huoleton kasvojen hymy todisti, ett'ei omaatuntoa kalvanut mikään rikos, mikään synti.
— Olet sulhasmies ja käytät kesällä karvalakkia. Heleä nauru seurasi sanoja, se tuli keveästi ja luonnollisesti niinkuin hyvin voidessa ainakin.
— Ja Herttalan isäntärenki vielä päällekaupaksi, lausui Jukka, yhtyen Helman sydämelliseen nauruun.
— Tänä kesänäkö rakennetaan riihi torppaasi?
— Pitäisi kyllä rakennettaman, mutta osa hirsiä on vielä velkana.
— Ja sinä et suostu ottamaan lahjaksi muutamaa puuta.
— En, en minäkään ole tehnyt Herttalaan mitään ilmaiseksi.