Taloudellinen tila ei suinkaan ollut herääville suotuisa. Viljaa myötiin vielä polkuhinnasta, joten markka oli isännille kahta ahtaammalla kuin ennen, ja kuitenkin kasvoivat työväen vaatimukset vuosi vuodelta. Mutta huolimatta taloudellisesta pulasta ryhdyttiin innokkaasti työhön, rahamenoja ei nureksittu, veroja ei valitettu suuriksi. Samalla kun talonpojat tunsivat suonissaan suurta elinvoimaa, oppivat he itsenäisesti ajattelemaan. Monet seurat ja kokoukset muodostuivat ajatusten voimisteluharjoitukseksi. Myöskin ne rakensivat yhdyssiteitä jäsenten välillä ja tekivät siten hajanaisesta vahvan kokonaisuuden. Kunnan asioissa oli tähän asti ollut herroilla valta, mutta kun talonpojat heräsivät, ottivat he kauniisti vallan itselleen; he eivät enää suostuneet olemaan alaikäisiä ja johdettavia niissä tärkeissä asioissa, jotka suorastaan koskivat heitä ja heidän hyväänsä. Edistys oli jokaisen tunnussanana.
Nuori sukupolvi riensi vanhojen edellä valoa kohden. Pidettiin arpajaisia ja iltahuvia, perustettiin kirjastoja, luku- ja sanomalehtiyhtiöitä. Talonpoikaisista kodeista lähti lahjakkaita nuorukaisia opin teille, ja he sytyttelivät sydämiä tuleen. Moni harmaahapsinen vanhus tuli herätetyksi koulupojan kautta, monelle siskolle näytti veli ihanan isänmaan, ja ihmeekseen kuuli moni kyntömies nuoren ylioppilaan pukevaan sanoiksi juuri sitä, jota hän oli salaa sydämessään tuntenut auran jäljessä astuessaan ja lintujen viserrystä kuullessaan.
Tämmöisenä mahtavana herätyksen aikana ei raittiusliike voinut olla löytämättä pitäjään, jossa viinan ja oluen tuhotyöt olivat yhtä surkeat joka kylässä. Se tuli kuin väkevä tuulenpuuska ja voitti kokonaisuudessaan mielet. Sivuseikoista tosin väiteltiin ja riideltiin, mutta itse aate, yleinen raittius, myönnettiin jaloksi, jopa mahdolliseksikin toteuttaa käytännössä.
Kauppias ei lukenut sanomalehtiä, joten hän pysyi täydellisessä tietämättömyydessä viimeiseen hetkeen saakka. Saatuaan joiltakuilta liikkeesen perehtymättömiltä hajanaisia tietoja uudenaikuisista ihmisistä, jotka juhlallisella lupauksella luopuivat juovuttavien juomien nautinnosta, nauroi hän makeasti. Kaikki oli muka ilvettä, koirankuria. Kun asiasta kuitenkin ruvettiin meluamaan yhä enemmän, täytyi kauppiaankin koettaa saada parempi selko raittiusmiehistä ja heidän aikeistaan.
— Mitä menninkäisiä ne oikein ovat? kysyi hän eräältä isännältä, josta muutamassa vuodessa oli tullut etevä ja melkoisilla tiedoilla varustettu mies. Eihän niitä ole ennen kuultukaan.
— Ei tänne syrjäkylään kuulu mikään asia liian aikaisin, vastasi isäntä. Ulkomailla on raittiusmiehiä ollut jo kauan, ja siellä he ovat kasvaneet suureksi joukoksi.
— Älkää hittoja! Ovatko sitte ulkomaan ihmiset hassuja?
— Sitä minä en luule. Päinvastoin ovat he monessa asiassa viisaampia kuin me, ja yhteisissä oloissakin paremmin edistyneitä kuin me täällä kaukaisessa pohjolassa. Mutta me kämmimme hiljaa perässä ja panemme tarkoin muistiin kaikki ne paikat, joissa he ovat lyöneet päänsä seinään.
— Keitähän täältä meidän kylästä on mennyt seuraan? Varmaankin
Kaaren uusi isäntä, joka kaiken kummallisen perässä juoksee.
— Kaaren isäntä on älykäs mies, älykkäämpi kuin minä ja te yhteensä.