— Mutta olutkauppojen suhteen ainakin lyötte kirveenne kantoon.
Herrat eivät suostu niiden hävittämiseen.
— Saamme nähdä.
Viikko tuskin ehti kuluneeksi edellä kerrotusta keskustelusta, kun jo kylän isännät eräänä päivänä lähtivät miehissä kuntakokoukseen. Edellä ajoi Kaaren isäntä, ja hänen rattaillaan oli tuo itsenäisesti ajatteleva isäntä; perässä tulijoilla oli heilläkin jokaisella naapuri tai tuttava rinnalla. Näkyi, että heillä kaikilla oli yksi tie, yksi asia.
Istuen puodissa näki kauppias isäntäin ajavan kirkolle päin. Hän vihasi vaistomaisesti Kaaren isäntää, vaikka vältti tuoda vihaansa näkyville. Kurkistaissaan lasin lävitse maantielle mutisi hän:
— Jos kukaan ihminen maailmassa kaivaisi minulle mielellään haudan, niin tekisi sen juuri tuo Kaaren isäntä. Mitähän vehkeitä sillä nyt taas on?
Tuohon tapaan jatkettuaan mutinaa kotvasen aikaa meni kauppias saliin, rouvan luo. Tämä istui sohvalla ja luki kirjettä, jonka oli saanut Ainun sulhaselta.
— Mitä siellä kirjeessä Franssista sanotaan? Kauppias istui sohvan toiseen päähän ja katsoi uteliaasti rouvaa.
— Franssi paranee, taudinkohtaukset käyvät yhä harvemmiksi, jota säännöllisempää elämää hän viettää, vastasi rouva. Niin kirjoittaa tuomari. Ainu tahtoo viettää häät tänä kesänä ja … voi sitä Annaa jumalatonta!
— Epäiletkö että hän…?
— En minä epäile, minä annan vaikka silvota sormeni sen päälle, että
Anna tartutti Franssiin kaatuvan taudin.