— Mutta kun ei hänessä itsessäänkään…
— Ole vaiti, rouva taas keskeytti kärsimättömästi, ei sinun älysi riitä tämmöisiin. Kaatuvaa tautia voi toiseen ihmiseen tartuttua, vaikk'ei itsessä olekaan, sitä voi hankkia muilta. Ei tarvita kuin pisara…
— Sitä vaahtoako?
— Juuri sitä, yksi pisara vaahtoa kahvin tai muun nautittavan sekaan, sillä se on tehty. Heti keväällähän Franssikin kaatui ensimmäisen kerran. Anna kosti, kun näki ett'ei tullutkaan naimista. Hänen toimestaan kai kelloa soitettiin niin kauas kuin mahdollista. Ja semmoinen rikas ja rakas tyttö sitte antoi kaatuvan taudin tähden rukkaset Franssille. Mutta kyllä minäkin osaan kostaa. Minä palkkaan jonkun heittämään varia vettä Annan-silmille.
— Varo, ett'et puhu muiden kuullen tuommoisia. Kaaren isäntä on Annan veli, ja sinä tiedät mitä seuraa, jos hänelle kerrotaan noita puheitasi.
— Ei köyhä kirkonvaivainen mitään voi. Talokin on velkana.
— Ei se siihen kuulu, kyllä köyhäkin vihata voi ja pahaa suoda. Äsken hän näkyi laahanneen isäntiä kanssaan kirkolle päin, arvatenkin johonkin kokoukseen. Paha henki niitä seuroja ja kokouksia, joiden kanssa ihmiset tähän maailman aikaan ovat ihan hulluina! Jumala tiesi, mitä niistä lopulta seuraa.
— Ei niistä mitään seuraa, menkööt kokoukseen tai kokouksen taakse; ei köyhät raukat mitään aikaan saa.
— Hm! Riston pitäisi jo joutua kotiin, joll'ei vaan ole tiellä ruvennut ryypiskelemään.
— Ei se mikään taattu mies ole. Moittivat, että panee vettäkin sekaan.