— Olkaa tulematta meille, tiuskasi rouva. Että tuommoiset kehtaavat, kun eivät muut paremmatkaan. Emmehän me tyrkytä teille tavaroitamme. Ostakaa muualta.
— No, no, hyvä rouva, Kaaren isäntä naurahtaen virkkoi. Kyllä minä kuulen hiljaisemmankin puheen.
— Kehtaatte moittia ja morkata, niinkuin hyvätkin! Rouva poistui saliin, mutta paiskasi oven täydellä voimalla perässään kiinni.
— Olkaamme ystäviä, sanoi kauppias? Mitä me miehet huolimme akkain puheista? Entä muita kuulumisia kirkonkylästä?
Ei sieltä erittäin mitään kuulu. Nimismies vainenkin, otti tänä aamuna takavarikkoon Riston viinat, viisikymmentä kannua.
Kauppiaan kasvot muuttuivat hiilimustiksi.
— Olvilan ohi ajaessamme makasi Risto pihalla pitkänään, arvattavasti perin humalassa. Minulle joku sanoikin, että miesparka häpeää tulla kotiin, kun ei rattailla hölkykään viinatynnyri.
— Sehän koko koira herraksi ja virkamieheksi, kauppias vihdoinkin änkytti. Pohjanmaalla saisi semmoinen nimismies puukkoa, että kyllä muistaisi toisen viinat vieneensä.
— Hm! Täällä emme häntä ainakaan puukota. Päinvastoin aikovat raittiusmieliset ostaa hänelle jonkun lahjan, siten osoittaakseen julkista kiitollisuutta valppaalle virkamiehelle. Kultakello lie sopivin, se kun useimmiten käy tarkasti! Kai tekin annatte markan…
— Vai lahjat vielä sille koiralle, vai vielä kultakellot. Ja Risto, senkin sika, rupesi sitte juomaan…