— Muistaa maarkin, jahka saa vähän tietoja.
— Iloinen hän oli, kun ei tarvinnut ostaa harjakannujakaan, vaikka sai tuhansia yhdessä erässä; mutta minä pelkään, että ilo tulee olemaan lyhyt.
Niin kävikin.
Saadakseen Oskarin velan maksetuksi oli Helma lähettänyt eräälle puuliikkeen harjoittajalle tiedon, että heillä löytyy metsää myödä. Heti kesän tullessa tuli Herttalaan tukkiherra, joka luki puut ja teki tarjouksen, kolme markkaa kannolta. Helma suostui tarjoukseen, mutta tinki kontrahtiin tärkeän ehdon, nimittäin että lähes koko kauppasumma eli kymmenentuhatta markkaa piti heti maksettaman. Pieni sanakiista siitä syntyi, mutta Helma osasi, polttavaa rahantarvetta kuitenkaan ilmoittamatta, ajaa hyvin asiansa, ja herra suostui siihenkin ehtoon.
— Turhaa on teidän naisten kanssa väitellä, sanoi hän ja kirjoitti mainitun maksuehdon.
Kontrahdin saatuaan lähti Helma heti Jukan hevosella kaupunkiin rahoja noutamaan.
Mutta herra meni salavihkaa kylän metsään, käveli ja kurkisteli siellä pari päivää. Sitte meni hän kylään ja poikkesi mennessään puotiin. Kauppiaan hiukset ihan nousivat pystyyn, kun kuuli että jokaisen talon metsässä löytyy yhdeksän tuuman vahvuisia puita niinkuin seinää.
— Möiväthän ne joka mies jo metsänsä, sanoi hän, ja kasvonsa olivat mustat kuin pata.
— Siitä on jo enemmän kuin kymmenen vuotta, virkkoi herra. Harvennettu metsä ehtii kymmenessä vuodessa kasvaa paljon. Kyllä tämän kylän metsästä lähtee puita ja rahaa, jos vaan myövät.
— Paljonko arvaatte tulevan taloa kohden?