— Syyllisellä on aina paha omatunto. Käydään sitte.
He lähtivät yhdessä käymään.
— Mitenkä nuori Miekkonen jakselee näin kevätkiireillä? kysyi Kaaren isäntä. Sitä miestä ei näy täällä kylässä päin koskaan.
— Hyvin siellä jaksetaan, vastasi Helma. Anni muutti tänäpänä vanhan Miekkosen naapuriksi. Mummon tuli tyttöään niin ikävä, että huone täytyi muuttaa. Hän ei ikäväänsä kenellekään ilmoittanut, mutta mylläri ja vaimonsa huomasivat, että hän salaa itki ja suri. Tämä päivä on Annille ja vanhalle Miekkoselle ilon päivä.
— Eikö sinne jo kohta tule ristiäisiä?
— En minä tiedä. Mitä varten sitä kysytte?
— Minun pitäisi päästä kummiksi, ensimmäisen kerran…
— Taidatte olla Jukan kanssa hyväkin tuttava?
— Olemmehan me vanhoja tuttavia. Hautausmaalla tapasimme toisemme jo silloin kun Jukan äitiä haudattiin. Silloin ei Annalla ja minulla ollut vielä äitipuolta. En tiedä, miksi kohtaus jäi mieleeni haihtumattomaksi. Jos olisin piirustaja, muistaisin tehdä vielä nytkin Jukan kuvan, niin ehjän ja tarkan, ett'ei suinkaan virhettä tulisi. Punaruutuinen takki, harmaa saali, suuret saappaat, avomieliset ja hiukan typerät kasvot, kaikki nuo jäivät ainaiseksi mieleeni. Silloin näin teidätkin.
— Minutko? Nyt muistatte väärin.