— Ihan Herttalan Helman minä näin. Hän istui miellyttävän näköisen, mustatukkaisen pojan rinnalla; poika oli muistaakseni kauppiaan Franssi. Reessä oli vielä veljenne ja joku muu tyttö, mutta heitä en tullut katsoneeksi tarkkaan.
— Teilläpä on hyvä muisti.
— Joku tapaus on semmoinen, ett'ei mene koskaan mielestä. Ei ihmekään, että Jukan kuva on pysynyt muistossani ja himmentymisen sijaan vaan tullut selkeämmäksi. Pääpiirteissään ovat elämämme yhtäläiset. Molemmat tiedämme, mitä leipä ja vaate maksavat, ja molemmille koittaa nyt kaunis tulevaisuus. Anna ja Jukka ovat luonteiltaan siinä yhtäläiset, ett'eivät surut ja taistelut jättäneet heihin tuntuvia jälkiä, kun sitä vastoin minussa on aina jotakin raskasta ja surullista, minä en koskaan voi näyttää oikein iloiselta. Tuolla Anna jo juoksee vastaamme, näette miten hän osaa olla iloinen…
— Ja ilonsa on niin luonnollista, tarttuvaista… Anna purskahti nauramaan, kun tuli Helman eteen. Kaaren isäntä joutui naurusta hämille. Pyyhkien otsaltaan hikeä lähti hän käymään edellä tupaan.
Vasta illalla pääsi Helma lähtemään Annan luota kotoa kohden. Kylän ohi ehdittyään käveli hän melkein juosten. Pian vaikutti kiireinen käynti kovan hengästyksen; Toramäen kohdalla hänen jo täytyi hiljentää askeleitaan ja hengittää syvään.
Ilta oli erittäin ihana; tuomet olivat kukassa ja metsistä kuului lintujen viserrys. Joku sanomattoman onnellinen tunne hiipi Helman rintaan, ja hän tunsi kevyttä rauhaa, hyvinvointia. Unhottunut oli entinen elämä taisteluineen, tuskineen; suuri valtameri oli nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Maailma ja elämä tuntuivat kokonaan uusilta, onnellinen tunne loi kultakiiltoa turhempaankin ajatukseen, vähäpätöisimpäänkin esineesen.
Peltojen tiellä otti Helma käteensä kuitin, jonka Kaaren isäntä oli kirjoittanut ja todistanut.
— Minkämoista lie käsiala? kysyi hän itseltään ja rupesi lukemaan kuittia.
Ensin näyttivät kirjaimet oudoilta ja liian teräviltä, mutta kun silmä tottui niihin, näkyi sopusuhtainen kauneus yltä ylitse. Sievyydellä oli oma uransa. Kirjaimet olivat koruttomia, mutta ihmetyttävän säännöllisiä, joten kirjoitus kokonaisuudessaan näytti niinkuin vaksiin painetulta.
— Hän on etevä, hirmuisen etevä, virkkoi Helma, kun oli silmäillyt kuittia, mutta sanojaan ei hän osaa laatia hyvin. Sama vika hänessä kuin Jukassakin. Etevyyttä lukuunottamatta onkin hän kaikessa olennossaan juuri kuin Jukka. Sama tyyni mieli, luja tahto ja sama ujosteleva, melkein kömpelö käytös on molemmilla. Mutta etevä, hirmuisen etevä hän on, vaikka näyttää niin tavalliselta.