Ennenkun Helma taittoi kuitin kokoon, luki hän sen vielä kertaan lävitse. Nauttien onnellisesta tunteesta tuli hän pihalle ja aikoi mennä vielä puutarhaan haaveksimaan hetkiseksi ja nauttimaan kaikesta siitä ihanuudesta, jota tunsi ja näki, mutta samassa kuuli hän epätoivon ja tuskan sanat:
— Joudu, joudu. Oskari kuoli jo. Emäntä ne lausui, tuskan musertamana.
Helma tunsi miten hervottomiksi hänen polvensa äkkiä kävivät. Seisoen rapulla toisti emäntä sanat:
— Joudu, joudu. Oskari kuoli jo.
Nojaten äitiinsä jaksoi Helma käydä kamariin. Oskari makasi kuollunna, kalpeana; Jukka seisoi lähellä, silmänsä olivat kosteat, kasvonsa liikutetun näköiset.
— Onko siitä kauankin? Helma tuskin kuultavasti kysyi.
— Ehkä viisi minuuttia, vastasi Jukka hilliten liikutustaan ja pyyhkien silmiään.
— Miten hän kuoli? Mitä hän puhui viimeiseksi?
— Kauniisti hän kuoli, yhtä kauniisti kuin äitini? Antaen toisen kätensä emännälle ja toisen kätensä minulle sanoi hän: Jääkää hyvästi ja sanokaa Helmalle, että minä olen saanut kaikki syntini anteeksi. Sitte hän veti kolme kovaa henkäystä…
— Hyvä Jumala! Helma heittäikse vuoteelle ja kiersi kätensä kuolleen kaulan ympäri.