Vävyn hellä rakkaus liikutti rouvaa.
— Mitä meidän tarvitsee huolehtia? sanoi hän ylpeästi. Ei ikävä tule, kun ei raha lopu.
— Mutta millä minä saan päiväni kulumaan iltaan, sitte kun kaupan lopetamme? Myöminen ja ostaminen on minun elämäni. Jos olisivat ajat niinkuin ennen, mikä sitte olisi eläessä ja ollessa. Muuttaisimme johonkin toiseen kylään ja alottaisimme mahtavasti. Mutta nyt ei sekään keino kannata, sillä kauppiaita on joka kylässä, on liiaksikin.
— Missä markka on ansaittavissa, siinä on kymmenen kättä jo ottamassa, huomautti tuomari. Samoin on laita kaikilla muillakin aloilla.
— Franssi, teitpä hullusti sittekin, kun et nainut Annaa. Hänestä olisit saanut muhkean rouvan, ja tässä olisimme sitte elelleet kuin kalat kudunaikana. Tämmöinen suuri kylä ja…
— Sinä olet jo ihan höperö, keskeytti rouva. Nyt vasta Franssin hyvin käy, saa rikkaan ja rakkaan.
— Se on vielä saamatta.
— Ei ole, se on jo varma. Isä ja äiti ovat myöntyneet, kun ovat kuulleet että Franssi on parantunut, ja tyttö on itsekin rakastunut, kuten novelleissa sanotaan.
— Ei se mikään suuri onnenpotkaus ole, vaikka saisikin; ei maanviljelyksellä kukaan rikastu.
— Mutta sillä pysyy rikkaana.