— Kymmenessä vuodessa ansaitsen minä kaupanteolla enemmän, kuin semmoinen talo koskaan maksaa. Ja köyhän minäkin nain. Ei vaimon perinnöistä ole muuta kuin riitaa, sillä ne eivät kuitenkaan riitä pitemmälle kuin Tuomaan päivästä jouluun.
Tuomari naurahti.
— Etkä sinä puhu mitään, sanoi hän Franssille, joka näytti kylmältä, välinpitämättömältä.
— Älkää minusta riidelkö. Franssi ei ollut kuullut keskustelusta puoliakaan. Minä annan pitkän hiton kaikille rikkaille ja rakkaille.
Rouva viittasi tuomaria tulemaan kanssaan kamariin. Siellä sitte sanoi kuiskaten:
— Tuommoiseksi hän heti tulee, kun vaan näkee vilaukseltakaan Helman.
— Missä hän tänäpänä Helman näki?
— Tuolla maantiellä, kun tulitte ajelemasta. Muistatteko tyttöä kahden miehen seurassa tässä meidän lähellä.
— Muistan hyvinkin. Hänellä oli ihmeen tyyni katse ja ihmeen kaunis vartalo. Kasvoissa oli jotakin kovaa, ja ankaraa ja puku oli semmoista ristiraitaista, arkipäiväistä kangasta. Minä luulin häntä sen nuoren jättiläisen vaimoksi, jonka rinnalla hän käveli. Arvelin myöskin, että täällä tuskin kukaan osaa kadehtia sitä nuorta miestä…
— Se oli Herttalan Helma, lapsuudesta asti Franssin kihlattu. Tiedätte miten heidän rakkautensa kävi. Käärme tuli siihen väliin ja… Mutta Franssi raukka ei voi unhottaa. Nähtyään vaan vilaukseltakin Helman puhuu hän heti halveksien elämästä ja maailmasta. Itse näitte, miten tänäänkin heti muuttui, hän ei enää kuullut eikä nähnyt mitään. Semmoinen tauti on vaarallista. Mikä siihen sopii lääkkeeksi?