— Iloinen seura. Tuomari tarjosi käsivartensa rouvalle ja meni jälleen saliin.
Franssi istui sohvalla, pää oli käden nojassa ja kauniit kasvot surullisen, mietteliään näköiset.
— Älä sure, sanoi tuomari ja löi häntä olkapäähän. Elämä on lyhyt, ja haudan taakse ei näe kukaan. Koska nautit, joll'et nyt?
Franssi ei vastannut sanaakaan.
— Ruvetkaa pelaamaan sitä uutta peliä, sanoi rouva. Minä lämmitän totivettä.
— En minä viitsi pelata, vastasi Franssi kärsimättömästi; paitse jos pannaan rahaa pöytään.
— Pankaa sitte, mutta älkää suuria summia panko. Vaihtakaa puodista pieniä.
Kotvasen kuluttua alkoi kiihkeä kortinlyönti. Sitä häiritsi ainoastaan keltasirkun laulu, joka avonaisesta akkunasta kuului saliin, ja pelaajain kiihkeät kiroussanat.
Kaaren isännän ja Herttalan Helman toimesta ruvettiin puuhaamaan arpajaisia, joiden tulot käytettäisiin kylään aiotun lainakirjaston hyväksi. Voittoja kerättiin vapaaehtoisissa antimissa, ja itse Kaaren isäntä meni kerjäämään kauppiaalta almuja.
— Ette siitä köyhemmäksi tule, sanoi hän, vaikka annattekin tuommoisia kaupaksi käymättömiä tavaroita; eivät antamanne hukkaan mene.