— Onko jo yhtään voittoja tiedossa?
— On maarkin. Mylläri antoi puolen tynnyriä rukiita, vanha Miekkonen perunoita, Herttalan Helma kangasta ja samoin kaikki muutkin kylän varalliset henkilöt. Ei kukaan ole saituri ollut.
— Annan minäkin, kun vaan ehdin katsoa ja kääntää tavaroitani. Te olette semmoinen mies, että teihin täytyy suostua väkisin. Älkää nyt vain suuttuko, vaikka puhun teille eräästä vanhasta ja tärkeästä asiasta, olettehan jalo ja viisas mies. Minä tahtoisin Annan ja Franssin välin jälleen hyväksi. He ovat kerran tykänneet toisistaan…
— Vai niin! Kaaren isännän ääni oli tyyni, ja hän hymyili kauppiaalle.
— Annasta puhumattakaan on se Franssinkin mielessä hautaan asti.
Sanotaan, ett'ei vanha rakkaus ruostu, ja niin se onkin. Minä tiedän,
että Franssi antaisi jo sormen kädestään, jos sillä saisi vaimokseen
Annan.
— Vai niin.
— Teillä kun on semmoinen voima ihmisten yli, niin yhdessä saisimme tämänkin asian menemään mieltämme myöden.
— Vai niin.
— Mutta te vihaatte meitä ja kiellätte Annaa.
— Enpä kiellä. Anna saa tehdä kuin tahtoo.