Mutta yhtiön kauppa kirvelti alinomaa mieltä. Kun kavaluus ja salaiset laskut eivät vieneetkään tarkoitusten perille, alkoi julkinen taistelu. Kauppias rupesi myömään kahvia ja vanhoja kankaita tuiki alhaiseen hintaan. Kahvi meni hyvin kaupaksi, mutta kangasta ei ostanut kuin joku typeräjärkinen. Kummastakaan tavarasta ei myöjä saanut omia rahojaankaan.
Kaksi kahvisäkkiä loppui pian, ja väkeä kävi yhäti puodissa.
— Ostakaa muutakin, käski kauppias. Sitte minä voin myödä kahvia aina näin helppoon. Tehkää kaikki kaupat meillä niinkuin ennenkin. Saatte kahvia ja kangasta helpolla.
— Kankaista ja muista tavaroista emme huoli, sanoivat ostajat, mutta punnitaan kahvia.
Kauppias mietti vähän sinne, vähän tänne ja avasi sitte kolmannen säkin. Kun se loppui, sai hän tapaturmaisesti kuulla, että suuri osa ostetusta kahvista olikin viety yhtiön puotiin, jossa sitä sitte myötiin kahden pennin korolla naulaa kohti. Ostajat olivat olleet yhtiön salaisia kätyreitä. Kahvin joutuminen yhtiön puotiin ja siis vihannesten hyödyksi sapetti kauppiasta enemmän kuin vahinko, jonka oli kärsinyt hinnanalennuksen kautta. Maattuaan kaksi päivää sairaana pelkästä mieliharmista tapasi hän Kaaren isännän. Siltä sitte kysyi:
— Eikö löydy yhtään ehtoa, jolla pääsisin sovintoon teidän kanssanne?
— Ei löydy, vastasi Kaaren isäntä. Minä vihaan teitä ja koko kylä vihaa teitä. Menkää muille maille.
— En mene kiusallannekaan. Tässä olen ja elän.
— Me rakentaisimme halusta kansakoulun tälle samalle paikalle, josta niin paljon turmiota on vuotanut kylään. Ja teidän olisi keveämpi ollaksenne vieraissa paikoissa, joissa ei rikkautenne kirouksia tietäisi muut kuin Jumala.
— En mene kiusallannekaan. Laittakaa koulunne mihin muuanne tahdotte, mutta tähän ette sitä laita.