— Ei, Annalle jäi hevonen; minä en viitsinyt odottaa, vaan tulin edellä. Luullakseni he jo tulivat, koska etehisessä kolisee, kuten ainakin silloin kun Kaisu ja Anna yhdessä elävät.
Samassa odotetut tulivatkin. Anna meni istumaan entisen emäntänsä viereen, mutta Kaisu liehui, kiharatukkainen poika sylissään, ympäri huonetta kuin perhonen, kunnes pääsi istumaan erään ujon talollisen pojan lähelle. Poika kutoi kalanpyydystä ja punastui ehtimiseen. Kaisun olisi pakosta täytynyt poistua hänen luotaan, joll'ei Kaaren isäntä olisi tullut avuksi ja kiinnittänyt seuran huomiota muuanne siten, että vaati Jukan lukemaan ääneen. Avaten umpimähkään kirjan, joka hänelle heitettiin, rupesi Jukka lukemaan satua "Jussin turkeista". Luku ei suinkaan ollut taiteellista, mutta raikkaan naurun se kuulijoissa vaikutti. Sanat ja lauseet tulivat lukijan huulilta niin hartaina ja luonnollisina, ja satu oli niin lukijan luonteen mukainen, että kuulijoista tuntui kuin olisi itse onneton Jussi ilmielävänä heidän edessään. Jukan herettyä lukemasta sanoi Kaaren isäntä:
— Sinun pitäisi käydä jokaisessa kokouksessa lukijan virkaa toimittamassa. Tuommoisia kappaleita, joille nauraa saa, ei meistä kukaan muu osaa lukea niin hyvin.
— En minä jouda käymään, vastasi Jukka. Mutta kun Kaaren talossa yhdytte, silloin tulen.
— Siksi ehtii kevät, sillä pyyntöjä on tullut joka puolelta. Tätä seuraa suosivat jo edeltäpäin kaikki isännät ja emännät.
— Kesällä sitte tulette meille, sanoi Kaisa. Ainoastaan Herttalassa ja kauppiaalla on yhtä kaunis piha kuin meillä.
— Kyllä tulemme teillekin.
Herttalan emäntä oli kuullut Kaaren isännästä niin monituista hyvää, että hän tuli iloiseksi, kun sai kerrankin nähdä edessään ylistetyn miehen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä näytti kiitetty mies vallan tavalliselta talonpojalta. Käytös oli kömpelö, vartalo roteva, ja ääni vähän karkea. Kasvot olisivat muuten olleet ehkä hyvinkin kauniit, mutta niissä oli vakava varjo, joka vivahti hienoon suruun. Sama vika oli silmissäkin. Sini oli tosin kirkasta, mutta katse oli huolehtiva, surullinen.
— Vai tuommoinen hän onkin, ajatteli Herttalan emäntä itsekseen, kun oli hätä hätää silmäillyt miehen yltä ylitse.
Toisella kerralla kiintyi hänen huomionsa keltaisiin hiuksiin. Niissä oli kaunis, kirkas väri, ja korvien lähellä muodostivat ne mitä sievimpiä kähäröitä. Lähemmin katsottuina näyttivät kasvotkin kauneilta, lämpimiltä. Samoin kävi silmäin, vartalon ja käytöksen. Lähempi ja tarkempi silmäys loi vähä vähältä uutta valoa koko mieheen. Hetkisen kuluttua oli Herttalan emäntä silmittömästi mieltynyt kiiteltyyn isäntään. Yleisestä naurustakin, joka seurasi Jukan lukemista, erotti hän Kaaren isännän äänen; se helähti salissa kuin harpun matala kieli.