— Voi minua hupsua! Helma purskahti nauramaan ja hyppäsi emännälle kaulaan. Voi minua hupsua! Äiti, pidätkö Kaaren isännästä?
— Pidän, paljon minä hänestä pidän. Soisin sydämestäni, että ottaisit hänet.
— Joko nyt on sinun vuorosi tulla hupsuksi? Luuletko, ett'ei siinä ole muuta kuin ottaa?
— Oikein minä kiitän Jumalaa, ett'ei sinun ja Franssin naimisesta tullutkaan totta?
— Joko silmäsi ovat auenneet?
— Jo viimeinkin. Kylässä kuuluu kahden piikatytön asiat olevan hullusti, ja molemmat syyttävät Franssia. Käräjiin uhkaavat viedä kiusallakin, eikä todistajista kuulu puutetta olevan.
— Pelkkiä mainetöitä rouvan mielestä. Josta paljon pidetään, siitä paljon pauhataan, kuului hän lausuneen uutisten johdosta. Ei ne häpee mitään muuta paitse köyhyyttä.
— Ja mies on julkisesti kihloissa. Ei maarkaan se tyttö raukka tule tänne ruusujen sekaan kävelemään; eihän semmoisia asioita saa hetkeksikään pois mielestä. Kaikellahan on rajansa.
— Mutt'ei Franssin himoilla; hän on elukka.
— Voi tyttö raukkaa, sanon vielä toisenkin kerran.