Päivillä oli Jukan kanssa sairasta hoitamassa Kaisa. Tyttö oli orpo ja Annin kasvatti; hänen syntymisensä oli maksanut äidille hengen ja isälle maallisen onnen. Vaikka ei Annilla sanottavasti ollut muuta omaisuutta kuin katto päänsä päällä ja kaksi tyhjää kättä, otti hän kasvattaakseen lapsen, kuten oli valan sanoilla äidille luvannut. Annin tuvassa Kaisan äiti kuolikin; isä lähti heti sen jälkeen maailmalle kuulumattomiin. Ahnaat ja kovasydämiset vanhemmat eivät ikävöineet häntä, vaan jakoivat hiellä ja työllä kootut tavaransa nuoremmille lapsilleen; ne pitivät aineellisia etuja naimisiin mennessään paremmin silmällä kuin vanhin veli, joka olisi tuonut köyhän käsityöläisen tyttären emännäksi taloon. Juttu oli jo noin kahdeksan vuoden vanha ja kotoisin vieraasta kylästä. Sen tuoreena ollessa puhuttiin siitä paljokin pitäjässä, mutta vähä vähältä se sammui. Elämä ja uudet tapahtumat sen työnsivät unholaan ja nyt ei siitä enää kuultu sanaa sanottavan. Kerran toki tuli huhu kertomaan, että maailmankulkijamies löysi tapaturmaisen haudan meren aalloissa. Anni ei enää muista kertoa miten hän jaksoi elää ensimmäiset vuodet pienen lapsen kanssa. Kärsimyksistä ja kovista päivistä ei jäänyt muuta muistoon kuin ne illat, jolloin pani syömättä maata, säästäen pienokaiselle maidon ja leivän. Haihtumattomaksi jäi sitä vastoin mieleen miten kyläläiset rupesivat säälimään häntä ja orpoa. Köyhin emäntä teki alun. Hän toi Annille kehruuta ja kankaankutomista; niistä sitten maksoi kaksinkertaisen palkan. Hyvä esimerkki vaikutti koko kylän emäntiin. Annille ruvettiin tuomaan työtä vähä joka talosta ja palkkaa maksettiin aina hieman vauraammin kuin työ kannatti. Siten köyhyys ja puute loppuivat. Monta vuotta oli Anni jo pitänyt itseänsä ja tyttöänsä maailman onnellisimpina, heillä kun oli leipää tarpeeksi, lämmin tupa ja tyytyväinen mieli.
Oli talvi, ja ilta oli jo tullut maille. Ilma oli monta päivää ollut harmaata pakkasta, joka öiksi aina selkeni ja koveni; nytkin oli taivas loistavana tähtimerenä. Jukka sytytti pienen läkkilampun tuikuttamaan pöydälle; hiljaa meni sitte istumaan lattialle Kaisan viereen. Sairas oli vaipunut uneen ja hengitti helpommin kuin muina iltoina; rinnassa ei rohissut lainkaan, mutta kasvot olivat valkoiset, kovin valkoiset. Vasta liki puolta päivää oli Anni mennyt kotiinsa nukahtamaan hiukan, jotta taas jaksaisi valvoa yön. Mari, myllyrengin vaimo, oli sillä ajalla kaksi kertaa käynyt sairasta katsomassa; hyvin hiljaa oli käskenyt lasten olemaan, milloin vaan sairas nukkuvan näytti.
Ja nyt oli hän nukkunut ihan levollista unta lähes tunnin. Kaisa ja
Jukka istuivat lattialla ja leikkivät "kuningasta".
— Äiti vielä nukkuu, ollaan nyt hiljaa…
— Kuin hiiret.
— Sinä olet kuningas, määrää työ.
Kaisa hieman mietti ja katseli Jukkaa veitikkamaisesti, naurusuin sitte virkkoi:
— Sinun pitää huutaa Herttalan Helmaa ja kauppiaan Ainua syömään puuroa kanssasi.
— Helma ja Ainu! Jukka hiljaa hengellään huusi. Tulkaa syömään puuroa kanssani.
— Mutta muistakaa tuoda lusikat tullessanne.