Jukka oli yksi näytelmän päähenkilöitä, ja harjoituksessa näytteli hän mainiosti. Typerä ja rikas talonpoika, jota hän esitteli, oli täynnä lihaa, verta ja typeryyttä. Kuulijat hillitsivät naurunsa ja myönsivät arvostelussa, joka heti näytelmän loputtua seurasi, Jukalle korkeimman kiitoksen.
— Metsittyneenä olemme häntä pitäneet, lausui joku velikulta, ja kuitenkin on mies mestari kaikessa, joka tyhmyyttä koskee.
— Jukassa on paksu nahka päällä, arveli toinen, ja outo luulee, että nahan alla ovat asiat vielä hullummasti.
— Vallaton seura laski taas vallattomuutensa valloille. Väiteltiin, luettiin runoja ja leikittiin. Luonteet olivat vapaassa seurustelussa vapaasti kehittyneet, ja niin oli yhdestä tullut pilanpuhuja, toisesta etevä lausuja j.n.e. Siten seuran monipuolisuus hyvin vastasi jäsenten lukua.
Vasta puoliyön vaiheissa erottiin. Kaaren isäntä, Anna ja Kaisa tulivat saattamaan Helmaa ja hänen matkakumppaneitaan. Nuori ja ujo talonpoika yhtyi joukkoon.
— Eihän minun tieni sinne päin ole, sanoi hän, mutta…
— Naurismaan kautta ei ole väärää, keskeytti Kaaren isäntä. Tule vaan mukaan. Minä käyn edellä Helman kanssa, katso sinä perään, ett'ei Kaisu huku minnekään, ja Jukka, joka on vanha ja vakaantunut mies, käyköön vaimoineen viimeisenä, kuten paimen ainakin.
He lähtivät. Muuan pari kolme syltä lienee ollut matkaa kunkin parin väliä.
Kevätyö oli lämmin. Hieno tuuli kulki etelästä päin, ja taivas oli yltänään sinisessä pilvessä. Lunta ei enää näkynyt missään. Edellisten öiden lämpöiset sateet olivat nuolaisseet pellon ojatkin puhtaiksi, ja ylt'ympäri kuului purojen iloinen lirinä. Puolipimeänä yönä, kuten nyt, kuului lirinä herttaiselta; se jo muistutti kevään ihanuutta ja leivojen laulua.
Kauppiaan lähellä Jukka äkkiä pysähtyi. Katsoen maantien ojaan huusi hän: