— Silkkilangasta riippui silloin kaikki, mutta kun Helma totteli jaloa sydäntänsä, ei lanka katkennutkaan. Kauppiaan rouva kuuluu jo katuvan tekoaan, kun antoi Franssinkin osuudet vävylleen. Kyllähän se oli kaunis ajatus asua talvet vävyn luona kaupungissa ja kesät täällä maalla, mutta järkevä ajatus se ei ollut. Kulunut talvi oli vasta ensimmäinen, ja rouva sai jo siitäkin tarpeekseen. Tuomari kuuluu ryypiskelevän liian ahkeraan ja viettävän liian iloista elämää. Minkälaista tuo iloinen elämä sitte on, arvaa jokainen, joka tuntee rouvan.
— Helposti sen arvaa. Ei rouva turhista piittaa.
— Ainu on saanut kaikkiaan osuutta satatuhatta markkaa.
— Mutta viimeistä summaa ei pistettykään enää tuomarille kouraan; sen sanoi rouva itse. Ainu sai rahat talon ostoa varten. Kauppiaan ja rouvan lähteissä tänne kesäkotiin oli kauppakin jo melkein valmis; tuhat markkaa vaan enää oli riitarahaa.
— Minkä hintaista taloa nuo ostelevat?
— Kallista, kovin kallista. Myöjä tahtoo yli viidenkymmenen tuhannen.
— Siinä kaupassa rouva paikkaa tuhmuutensa. Koska ei kerran tuomari kuulu kelpaavan minkäänmoisiin virkoihin…
— Ei edes vieraaksi mieheksikään.
— Niin viisainta on ostaa hyvä talo ja elellä hyyryrahoilla. Ensimmäiset viisikymmentä tuhatta, jotka Ainu myötäjäisiksi sai, liotti tuomari yhdessä vuodessa, mutta kun Ainu ostaa talon, säästyvät rahat, ja kova köyhyys ei pääse vieraaksi koskaan. Jos tänäpänä rahaa puuttuu, niin jo huomenna saa. Rouva teki oikein viisaasti antaissaan Ainulle rahat.
— En minäkään ymmärrä, mitä katumista siinä olisi, paitse jos ainoat markkansa antoivat.