— Haen häntä Herttalaan. Tulkaa kanssani tupaan, niin saatte kuulla iloisia ja ikäviä uutisia.
— Mennään, sanoi Jukka ja lähti Klaun kanssa jälleen tupaan.
Siellä Kaisu hämmästytti heidät aikalailla, kun löi kädellä helmaansa ja virkkoi:
— Kaaren Heikki on täällä.
— Heikki täällä! Kaisa läiskähytti tapaturmassa kermaa lattialle. Et suinkaan pilaa puhu.
— En puhu pilaa.
— Koska hän tuli?
— Siitä lie noin pari tuntia. Anna ja minä olimme puodissa, kun hyvästi puettu mies ajoi kyytihevosella Kaaren taloon. Menimme molemmat joutuin jäljessä. Mies olikin Heikki. Ensi silmäyksellä emme häntä tunteneet, sillä hän on vähän kasvanut ja lihonutkin, ja pukunsakin oli erilainen kuin täällä päin käytetään, mutta kun hän tutulla äänellään mainitsi meitä molempia nimeltä, seisoimme kuin puusta pudonneet. Sitte hän äkkiä tuli ja otti meidät molemmat syliinsä. Älkää naurako, ei siinä mitään naurettavaa ole, sillä Heikki olisi syleillyt vaikka kotipihansa kiviä. Isoon aikaan emme osanneet puhua mitään, ja minunkin silmääni tuli kyynel. Yhdessä äsken tulimme Herttalaan, ja Helma lähetti minut hakemaan Kaisaa.
— Kyllä minä tulen.
— Ota kuteita mukaasi, siellä on jo liinaloiminen kangas suulla.