— Hei, virkku varsa, sanoi Klaus kun pääsivät vastamaan loppuun.
Hei, hyvä hepo.
Pian kirkonkylän lakeudet jäivät taakse, ja pitkä metsämaa alkoi. Virkku varsa juoksi, ja matka joutui. Klaus ei antanut kenenkään ajaa ohi, vaikka moni koetti sitä tehdä. Hänellä olikin omat syynsä kiirehtää kotiin. Kaisu oli viime aikoina ollut kiukkuinen ja itkuhinen hampaittensa tähden. Mari oli ehkä pahemmassa kuin pulassa, yksin puuhatessaan päivällistä saattoväelle. Karusta ei ainakaan ollut apua. Virrenvärssyjä, joissa sanotaan että ihmisen pitää iloisesti kantaman ristinsä ja tyytymän Luojan laatimiin päiviin, on kyllä valmis latelemaan, mutta hoivata toisen ihmisen lasta pyhäpäivänä! Sehän olisi jo suuri synti. Paitsi jos saisi palkaksi rikkaiden ja isollisten kiitoksen, sitte se olisi vallan toinen asia.
— Ulkokullattu ihminen! pääsi Klaulta ääneen.
— Mitä sinä itseksesi puhelet? kysyi Anni, joka kuuli sanat.
— Enpä paljo mitään. Taas mentiin.
Hevonen lähti rivakkaasti juoksemaan. Lumiset puut siirtyivät tanhuten reessä istujain sivuitse, norot ja pensaat kilpaa puiden perässä.
Metsäinen seutu loppui, Herttalan laveat pellot levisivät näkyville, ja peltojen ylipuolella kohosi Toramäki korkeana, alastomana. Annin tuvan takana kasvoi vanha ja paksu petäjä, ainoa puu koko mäellä. Sen oksaton runko päättyi ryheään ja lihavaan latvaan, joten puu kauaskin näytti muhkealta.
Klaun suureksi iloksi oli Mari, saattoväen kotiin tullessa, hilpeällä mielellä. Vaikka olikin yksin puuhannut, ei puuro siltä ollut päässyt palamaan pohjaan, ja liemiruoka osui tulemaan sopivan suolaista. Kaisu oli ollut kiltti koko ajan; vähäistä ennen Annin ja lasten tuloa oli nukkunut makeaan uneen.
Ensin mainittu käski Karuakin tulemaan muiden mukana heille.
— Meillä on lattia havutettu, sanoi hän leikillisesti, kahvit ja päivällinen valmiina. Tule kanssamme.